Mistä puhutaan? Olen eri mieltä.

Uranuurtajat

2012-01-17T22:25:00.003+02:00

Eilen illalla syntyi pohjoisen hankien keskellä seitsemän kääpiötä, joista yksi on meidän tuleva kotiriiviömme. Olen hieman sekaisin kaikista tunnemyrskyistä, jotka ovat riepotelleet mieltä kuluneen viikon aikana. Epäilyksiä. Pelkoa. Hermoilua. Huojennusta. Riemua. Sydämen sulattavaa hellyyttä. Intoilua ja muistelua. Järjen ääntä ja intuition laulua. Naurua, itsesyytöksiä ja mielenliikutusta.

Lunta. Lisää lunta. Sammuvia ja syttyviä valoja.

Lumikengät on kaivettu esiin varastosta. Talvi pysytteli pitkään taka-alalla, mutta nyt se ajaa ahtaalle. Kinokset kasvavat kohti. Puut väsyvät taakan alla. Polut muuttuvat loputtomaksi, upottavaksi massaksi. En pääse eteenpäin. Jokainen askel lyhenee puoleen ja painaa tonnin. Koira vajoaa kainaloitaan myöten, mutta jatkaa uutteria kenguruloikkiaan. Näinä hetkinä minä vittu vihaan tammikuuta. Lannistun ja angstaan. Vuoden pisin ja piinaavin kuukausi.

Mutta tammikuu on nyt myös lumilapsen syntymäkuukausi. Sen kunniaksi me kapuamme kaatuneiden runkojen ylitse ja poljemme metsän vähä vähältä takaisin omaksemme, vaikka siinä menisi kevääseen. Punaiset posket, linssikeitto ja ensikuvat pentusista!

Kiviä puskista

2012-01-11T10:08:00.005+02:00

Miten tässä näin kävi. Olen pahoittanut mieleni ja menettänyt yöuneni nettikeskustelun takia. Siis nimimerkkien takaa huutelevien tuntemattomien ihmisten kommenteista otin itseeni. Minunhan piti olla immuuni moiselle. Tähän saakka olen vain naureskellut yhdellekin tutulle, joka meni tuntikausiksi tolaltaan, kun hänen nukutusmenetelmiään arvosteltiin jollakin vauvapalstalla. Mitä ajanhukkaa jäädä vatvomaan moista!

Kaikki keskustelufoorumithan ovat täynnä samaa tiivistynyttä idiotismia. Siellä on helppo provosoida, piikitellä ja purkaa omia vitutuksia nimettömiin uhreihin. Joku ei osaa ilmaista itseään kirjallisesti niin, että tulisi ymmärretyksi, toinen takertuu sanavalintoihin, kolmas vääntelee asiasta oman tulkintansa, neljäs hyökkää nimittelemään ja PIM! Sekametelisoppa on valmis. Ja maistuu pahalta.

Eräs keskustelun aloitus siis herätti minut, passiivisen palstailijan, luomaan oman käyttäjätunnuksen ja naputtelemaan näkemykseni julki. Intouduin puolustamaan minulle tärkeää asiaa, ja kuten arvata saattaa, sain vastaani lokaa. Ei se kohdistunut yksin minuun, vaan niihin asioihin ja ihmisiin, joiden puolella olin. Valintojani kyseenalaistettiin, perustelujani vääristeltiin ja aiheellinenkin kritiikki esitettiin epäasialliseen sävyyn. Tottakai kaikilla muillakin keskustelijoilla oli pelissä tunteen paloa, joka hämärsi ymmärtämisen halun.

Yritin sivuuttaa ja unohtaa, jättää kaiken omaan arvoonsa. En onnistunut. Huomasin, että paha mieli kalvoi koko illan. Mitä jos olenkin tehnyt vääriä valintoja? Miksi en enää osaa iloita siitä mistä olen iloinnut? Puhe on kuitenkin ihan oikeasti merkittävistä valinnoista. Pariin otteeseen istahdin vielä tietokoneen ääreen muotoilemaan vastausta, jossa toisin esiin jotakin uutta, olennaista, jotakin mitä ei tulkittaisi väärin. Sitten taas turhauduin: äh, antaa olla. Mitä väliä. Ei minua kuitenkaan ymmärretä, ei minua tunneta. Ei tässä koko jutussa edes ole kyse minusta. Ketään ei kiinnosta.

Yöllä levottomuus tarttui jalkoihini. Unissa en löytänyt paitaa ja jouduin olemaan julkisella paikalla paljaana, ja kotimme edessä seisoi aamuvarhaisella vieras auto ja verhot olivat auki ja tilanne oli jotenkin uhkaava. Altis ja turvaton. Välillä valvoin ja kuuntelin pahaa mieltä. Kaikki anonyymit puheenvuorot pukeutuivat Kasurisiksi ja jatkoivat tauotonta mesoamistaan.

Luulin, että oman kantani ilmaiseminen voimauttaisi. Pötyä. Minä annoin pienentää ja lannistaa itseni. Nettifoorumilla. Höh miten turhaa. Ikinä en kyllä enää sano mitään.

Itkupotkukelkka

2012-01-10T11:47:00.008+02:00

Viikon aloitus on taas hyyyyvin vaikea, koska hupsista. Olen lupautunut menemään sekä maanantaibrunssille että kampaajalle. Samana päivänä. Lisäksi tietysti täytyy käväistä kaupassa ja lenkittää koira. Kamala kiire. Ei ehdi hengittää.

Iltayhdeksän jälkeen, kun olen ehtinyt hengittää hetken Huippumallin ääressä, siirryn päättäväisesti työpisteeseen.

Vilkaisen vain ensin sitä koiranruoka-asiaa, josta juttelin juuri kampaajan kanssa. Se sanoi, että netissä jossakin on julkaistu jokin lista niistä kuivamuonista, joissa on sitä epäilyttävää epilepsian aiheuttajaa. Löytyisiköhän lemmikkipalstoilta lisätietoa?

Katsotaanpa. Kas: Koiran juoksuttaminen potkukelkalla. *Klik*. Ai niin, potkukelkka! Siistiä! Muistin juuri, että olisin halunnut potkukelkan jo viime talvena! Sillä olisi ihan mahtavaa kiitää koiran kanssa! Miten olisi ESLA-malli? *Klik*. Taikka kokoontaitettava Kuura? *Avaa uuteen välilehteen*. Näitähän saa jopa vihreinä. *Klik*. Mutta toisaalta tuo musta olisi tyylikäs. *Kokotaulukko*. Kickspark on varmaankin paljon kalliimpi kuin perinteiset kelkat? *Hintavertailu*. Ja sitten siihen tarvittaisiin myös liukujalakset. *Klik*.

Voi ei. Kello on kohta yksitoista ja työ vielä tekemättä. Mutta se työ on nyt jotenkin kamalan vaikea. Katso kulta miten hienoja kelkkoja! Joojoo, tiedän ettei ole nyt varaa. Ehkä sitten ensi talvena. Mutta minua alkaa itkettää, koska juuri NYT näen itseni ja Lunan potkukelkkailemassa vaivattomasti metsätiellä, eikä minulla juuri NYT ole mahdollisuutta saada kelkkaa. Eli ei KOSKAAN. Ei IKINÄ ole varaa MIHINKÄÄN kivaan.

Oletko varma, ettei meillä ole sitä vanhaa potkuria vielä tallessa tuolla varastossa? M kysyy. En ole ollenkaan varma. En ole muistanut katsoa. Niistän nenäni ja ponkaisen hetipaikalla tuolista.
Et kyllä nyt mene, M vastustelee, sillä se työ. Mutta kyllä koira pitää vielä viedä pissalle. Mikä ihana tekosyy.

Siellähän se tönöttää varaston katto-orsilla - liian pieni punainen potkukelkka, jonka jalakset ovat umpiruosteessa. Temmon sen iloisesti alas, hankaan jalaksia edestakaisin pakkaslumessa, kunnes ne liukuvat hitusen paremmin. Tule! kannustan epäluuloista eläintä. M hymyilee vinosti olohuoneen verhon raosta, kun minä lykin pientä punaista edestakaisin pihatiellä keskellä yötä ja iltariehuisa pikkupaimen härisee työteliäänä kummallisen lampaan ympärillä.

Tekaisen työn loppuun, olen huippuvireessä, minua ei väsytä yhtään, olen täynnä kohinaa ja kirkasta valoa. Paimennuksen kiihdyttämä koira kipittelee yhtä virkeänä perässäni: mitäsnyt? leikitäänkö? Se jumittaa ison puruluunsa parissa ja minä pelikonsolin pauloissa. Viimein otan otukselta luun pois ja se vajoaa välittömästi kyljelleen kiitollisen näköisenä. Minua huvittaa, sillä tunnen itse samaa huojennusta, kun M keskeyttää pelaamiseni lempeästi ja pyytää tulemaan jo petiin.
Uni viipyy.

Yrittäjä

2012-01-06T10:57:00.003+02:00

Levoton saamattomuus. Saamaton levottomuus. Siinäpä oireyhtymän ydinelementtejä. Kyllä minulla töitä riittää, kiitos kysymästä, kansallinen lama ei ole heikentänyt näkymiä siltä osin. Selitän, että asiakkaat vain tinkivät hintoja alaspäin ja vaativat pidempiä maksuaikoja koska heillä on maksuvaikeuksia ja siksi vain siksi meillä on ollut niin tiukkaa. (Ei siis suinkaan siksi, että minä käyn alati vajaateholla aivojen parantumattoman toimintahäiriön ja sen kylkiäislahjojen ansiosta.)

Osan työpäivistäni minä kävelen huoneissa ympäriinsä. Koetan vuoroin virittää ja purkaa epätasaista lataustani sätkimällä, steppaamalla ja heiluttelemalla. Pistäydyn makaamassa pitkin pituuttani lattialla. Kiskottelen, kiemurtelen, nujuan koiran kanssa. Nyrkkeilen ilmaan, tepastelen varpaillani, ravistelen itseäni hereille. Ramppaan työpöydän äärestä laittamaan pyykkejä, pissattamaan koiraa, hakemaan postia, kahvia, vettä. Mitä milloinkin muistan aikoneeni tai saan päähäni justnyt.

Kun omassa kehossa ei mitenkään päin mahdu olemaan eikä ulospääsyä ole. Kun edessä on pitkä rivi ovia, kädessä jättinippu avaimia, muttei mitään käsitystä siitä, mikä sopii mihinkin lukkoon.

Raha ei tuo onnea. Tavara tuo.

2012-01-04T12:52:00.004+02:00

Vasta nyt, kun firman tilisaldo vakiintuu toistaiseksi turvallisesti plussan puolelle, huomaan miten rahahuolet ovat puristaneet meitä. Olemme kulkeneet kuukausia aavistuksen kumarassa, varautuneina tinkimään, kieltämään ja luopumaan. Ilostamme on jäänyt uupumaan uskallusta, vain sen verran, ettei sitä ole pannut merkille kuin joinakin hetkinä, kun toisen silmissä on häivähtänyt harmahtava huoli.

Sitten yhtenä päivänä olemme varakkaita. Yhden päivän ajan kylvemme tärkeän asiakkaan maksamissa, kauan odotetuissa rahoissa ja leikimme rikkaita rouvia. Ryhtimme oikenee, kasvomme silottuvat vapautuneeseen pelleilyyn, teemme hienostelevia ilmeitä ja heittäydymme pitkäksemme kuin meidän ei enää ikinä tarvitsisi raataa. Otamme numeroista kaiken riemun irti ennen kuin alamme vuolla niistä rästilaskujen vaatimia lohkareita.

Uusi, käytetty sohva, josta jo viimeksi kerroin, tarjoutuu siis aivan passeliin saumaan. Sohvasta puuttuu kuitenkin vuodemekanismi, joten sen rinnalle tarvitsemme ehdottomasti vuoderahin, joka avautuisi toiseksi vierassängyksi. Riennämme nettiin.

Samalla palkitsen itseni siitä, että olen vihdoinkin saanut viimeisimmän ison työprojektini päätökseen. NYT minulla on ihan luvallinen tovi aikaa pyöritellä ja pähkäillä ja napsautella ostoskoriin koiran luomueineksiä, puruherkkuja ja punainen perus-Kong sekä kaneille puupohjaista kissanhiekkaa ja uusi juomapullo. Jee! Pian tulee paketti! Tulisipa jo!

Kun kaunis tummanharmaa sohva on kannettu keskeiselle paikalleen olohuoneeseen, katsomme otsat rypyssä sohvapöytää. Se ei nyt sovi kuvaan lainkaan. Olemme saaneet sen tädiltäni vuosia sitten, emmekä itse olisi ikimaailmassa valinneet sellaista: puunväristä, soikeaa, kaarevajalkaista. Pitää olla valkoinen, sellainen suoralinjainen, pelkistetty, näen sen jo mielessäni!

Selaamme huonekaluliikkeiden valikoimia posket palaen. Tämä se voisi olla. Ruttailemme toisiamme hilpeästi, nauramme vaarattomasti ja teeskentelemme hetken, että meillä on varaa tähän kaikkeen ja kenties vielä...

Levittäydymme häpeilemättä (leikki)uudelle sohvallemme, huokailemme miten kangas on pehmeä, miten mukavasti tyynyt myötäilevät asentoa, miten elämämme on leveämpää ja ylellisempää.

Uusi vuosi, uusi kuosi

2012-01-01T14:54:00.004+02:00

Uusi ilo on kantanut minut vuoden synkimpien päivien läpi. Olen tullut viettäneeksi joulua, enkä pannut sitä lainkaan pahakseni. Mikä voisi olla mukavampi tapa juhlistaa valoon kääntymistä kuin lomailla rakkaiden sukulaissielujen kauniissa kodissa, herätä kolmen innokkaan tassueläimen pusuhyökkäykseen ja kahvin tuoksuun, vaeltaa kuraisessa metsässä koirien kanssa, herkutella pitsalla ja salmiakilla ja vaihtaa hauskoja pieniä lahjoja, joihin kaikki ovat tyytyväisiä?!

Uusi, käytetty sohva on siirtymässä sattuman kautta omaksemme. Se on juuri sellainen kuin tarvitsimme: harmaa, kulmikas, pehmeäpintainen, reilusti kahden ihmisen ja kahden kelpien mentävä. Sen alla oleva rako on sopivan pieni, jotta koiran lelut eivät mahdu sujahtamaan kadoksiin. Eikä se ole liian uusi pennun käsiteltäväksi, ei myöskään liian uuden hintainen.

Uusi aita portteineen on viimeinkin pystyssä etupihallamme. Enää ei tarvitse pelätä, että nopealiikkeinen kelpie saisi päähänsä singahtaa maantielle tervehtimään tuttuja tai tuntemattomia. Valkea puuaita istuu kauniisti maisemaan ja tekee pihapiiristä entistäkin kodikkaamman, omemman ja turvallisemman.
Uusi perheenjäsenemme ilmentyy jo äippäkoiran pyöristyvissä kyljissä. Olen luonut pikkuiselle hattivatille oman valokuvakansion ja tallentanut sinne ensimmäiset masukuvat nauravasta emosta. Kaksi pientä purukenkää ja isosiskon voittama vinkupehmo on jo siirretty syrjään odottamaan riiviökakaraa.

Uusi, ohut lumi peittelee päättyvän vuoden. Olemme poksauttaneet kuoharipullon, kävelleet ystävien asunnolta kappaleen matkaa kirkon mäelle päin, suunnanneet viisi haltioitunutta silmäparia tähtisateen värittämälle taivaalle ja huudahdelleet hyvää uutta vuotta kirkonkellojen kumahdellessa kaksitoista kertaa.

Vahingonilo on paras jouluilo

2011-12-21T16:59:00.003+02:00

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä minä hykertelen ilkikurisena lähivuorokausien sääennusteelle, joka lupailee, että kolme yötä vesipisaroihin ja lämpöasteisiin on. Hähää, siinähän pidätte sadetta krääsäkuusen alla ja liimaatte paperisia tekohiutaleita ikkunoihin, kun itse syntymäpäiväsankarin taivaallinen iskä rikkoo pyhiä perinteitä lähettämällä vääränvärisen joulun! (No haloo, varmaan jossain Palestiinan kedoilla olikin lunta. Ne valkoiset läntit oli hei lampaita.)

Seisauksen aatto

2011-12-21T11:59:00.003+02:00

Sade on viimein tauonnut ja polut pakastuneet rapsakoiksi. Aamulla M tekee lähtöä kaupunkiin viemään autoa huoltoon ja päästää koiran makuuhuoneeseen, minne sillä on lupa vain harvoin. Eläin hyörii hetken riemuissaan sängyssä, lipaisee poskeani pari kertaa ja kiertyy kohta muhmeaksi mytyksi käsivarrelleni ähkäisten tyytyväisenä. Oi, mikä ihanuus! Minä hukun hymyyn ja rakastukseen, kun mytty uneksii ja sen kasvolihakset liikehtivät vilkkaasti.

Tänään työsähköposti on hiljainen, ja päätän tehdä päivän pitkän lenkin heti aamupäivästä, kun on valoisaa. Pikkupakkanen on kuivattanut maastoa mukavasti, eikä tassujen alla tirskahda joka askeleella. Silti ojien syvänteistä kuuluu elävän veden ääni. Lunta ei ole enää kahlattavaksi asti, vaan liikkuminen on helppoa ja sopivan kitkaisaa. Talvi riittäisi minulle ihan tällaisena.

Puolentoista tunnin kiireettömän patikoinnin jälkeen vedän villasukat ja pehmohousut jalkaan, keittelen itselleni kahvia ja hämmennän hiillosta. Koira saa saalistaa jauhelihansa pakastetun Kongin sisältä ja askarrella kuivaruokanappulansa esiin munakennoon kätketyistä sanomalehtikääröistä. Sitten se kellahtaa kyljelleen jatkamaan unia. Minun on aika aloittaa työpäivä, enkä ole ollenkaan niin nuutunut kuin eilen.

Laitamilla

2011-12-20T11:09:00.002+02:00

Kaksi päivää matkaa pimeyden pohjalle. Mieleni on levoton ja harmaa. Vatsassa lepattelee yöperhosia, keho kiemurtelee vastaan: ei tahdo ahtautua tuohon aina vain kapeampaan valottomuuden loukkoon. Hankalaa nukahtaa, vielä hankalampaa herätä. Pilleripurkit valtaavat mukikaapin alahyllyn: D-vitamiinia väsymykseen, omegoita sydämen lisälyönteihin, rautaa levottomiin jalkoihin, magnesiumia lihasjumeihin, maitohappobakteereita vatsaoireisiin, antihistamiinia nokkosihottumaan, valeriaanaa iltarauhattomuuteen, metyylifenidaattia aamukoomaan, sitalopraamia mielialan huojahteluun. Elimistö koettaa kahmia tryptofaania joululimpusta, tähtitortuista, riisipuurosta ja nuudeleista. Sarastuslamppu saa tuurata aamuaurinkoa, joka luuhaa jossakin maapallon takalistossa. Sataa lakkaamatta, vettä, lunta, räntää, jalkarättejä. Minä kävelen ja kävelen, kaduilla, pelloilla, ryteiköissä, hieman hädissäni, kuin peläten, että pysähdyttyään jalkani eivät enää kantaisi.

Sitten muistelen: eihän tätä tautia tarvitse torjua tai nujertaa. Tämä on se tuttu koodi, joka saattelee minut ahtaan tunnelin läpi. Mitä siitä, jos en aina pysy jaloillani. Minut on rakennettu hiipumaan ja virkoamaan valon tahdissa.

The Biggest Loser

2011-12-15T11:04:00.009+02:00

Kasuriset, nuo mielen vihulaiset, ovat koettaneet ujuttautua seuraani. Ennen kuin huomaankaan, olen nielemässä niiden syöttämää urbaanilegendaa ulkoisesta absoluuttisesta laiskuusmittarista. Se on sellainen, jonka lukemat näkyvät kaikille muille paitsi ihmiselle itselleen. Minut on temmattu tietämättäni mukaan "Suurin luuseri" -realitysarjaan, jossa laiskuusmittari todistaa suurelle yleisölle, että minä olen oikeasti laiska. Kaikki muut näkevät minusta sen, mitä en itse tajua. Sen, mikä on vää-ääää-ää-rin, tosi holtitonta eikä ihan laillistakaan.

Hiukan olen tunnustellut, mahtaako viime viikkojen väsyminen olla seurausta masennuslääkkeen vähentämisestä vai työstressistä vai sekä että. Ajatukset harottavat tavallistakin enemmän, muisti vuotaa kuin seula, ahdistus pyrkii petikaveriksi. Luisun herkästi soimaamaan itseäni häröilystä ja unohtelusta työssä, koiratreeneissä, kaupassa, liikenteessä. Minun ei pitäisi harrastaa eikä tavata ystäviä, koska sitten en kykene hoitamaan töitäni asianmukaisesti ja tehokkaasti.

Terppa tiedustelee, olenko muistanut pitää vapaapäiviä. Niin no, nyt piti tehdä viikonloppuna vähän töitä molempina päivinä, kun oli niin paljon kiinni kurottavaa. Terppa puhkeaa päivittelemään, että ajattelepas nyt, mikä aika vuodesta on meneillään. Pimein aika! Viime vuonna tähän aikaan olit sairauslomalla, ja nyt olet päässyt näin pitkälle! Olet vain tainnut unohtaa kuunnella itseäsi. Olisi todellakin syytä höllätä vaatimuksia ja ottaa etäisyyttä työstä. Mitä hitaammin työ sujuu, sitä tärkeämpää on hidastaa.

Siis että ryhtyisin lusmuilemaan ihan huvin vuoksi ja urheilun kannalta? Että lakkaisin esiintymästä kuvitteellisille tv-katsojille ja säätäisin ihan itse niitä mittariasetuksia? Kuuluisiko saamattomuus palkita silityksin? Ennenkuulumatonta. Vielä minä sen Suurin luuseri -palkinnon pokkaan.

Olohuoneen harmaalla matolla makaa joutilas antidepressantti, joka lepuuttaa leukaansa etutassun päällä ja vilkuilee liikkeitäni alta kulmain. Kun katson sitä kohti, sen häntä alkaa välittömästi elää omaa elämäänsä, vaikka mikään muu ei liikahda.

Aivoperäisiä ruumiinvammoja, vol. x

2011-12-13T20:58:00.004+02:00

- Kuhmu kyynärpäässä, joka kolhiutui yöpöydän kulmaan aamulääkettä ottaessani.
- Mustelma sääressä, johon potkaisin itseäni talvikengällä pelatessani jalkapalloa koiran kanssa.
- Ruhje jalkapöydässä, jonka päälle koira talloi säikähtäessään suurten tuntemattomien esineiden kanssa rieskovaa Mömmelönorsua.

V***u näitä kaikkia luisevia sojottimia vartalon äärilaidoilla.

Maanantaikappale

2011-12-13T10:18:00.004+02:00

Lumi pyryää eilisten ylle, eikä jäljistäni enää näe, missä kuljin. Kiteet laskeutuvat huolettomina oksille ja taittelevat lamppuni valon teräviksi välähdyksiksi. Tätä pimeää ei tulisi mieleenkään pelätä. Se petaa vieraatkin metsät olohuoneekseni ja tuoksuu vahvasti pihkalta.

Tarpoisin mielelläni vieläkin loitommas, pakoon toimistotuolia ja niitä tarralappuja, jotka muistuttavat, että olen jo enemmän kuin yhden kokonaisen päiväpuhteen verran jäljessä suunnitelmasta. Epäkelpo, ryhditön maanantaikappale.

- Älä nyt ruoski itseäsi. Tsemppaat sitten vain huomenna vähän enemmän, M lohduttelee. Mutta minähän tsemppaan joka ikinen päivä vielä vähän enemmän. Olen aivan voipunut pelkästä tsemppaamisesta. Työ ei etene yhtään sen sutjakammin. Unohtelen, mitä ajattelin äsken. Miksi nousin pöydän äärestä? Kenelle piti vastata? Kuuluuko mikrokupu jääkaappiin? Käynkö usein täällä? (Mitä eroa on ruoskimisella ja tsemppaamisella?)

Vaelluskenkien suut haukkovat ahnaasti lunta, jonka sukanvarret suodattavat viileäksi kääreeksi nilkkojen ympärille. Kuuden uutteran jalan voimin uurramme uusia polkuja yli viimaisten peltojen. Emme me hylkää näitä maita talveksi, kun ne makaavat toimettomina, hyödyttöminä valkean vilttinsä alla. Me jaamme niiden turvallisen koskemattomuuden ja annamme niiden kantaa meitä kevään sarastukseen saakka.

Ilosanoma

2011-12-08T10:45:00.003+02:00

Jiihaa. Pääsin taas kuin jänis veräjästä. Tarpoessani pitkän työpäivän lopulla epätoivon ja väsymyksen suossa M keksi ehdottaa, että kysyisin asiakkaalta varmuuden vuoksi lisäaikaa. Eikä asiaa tietenkään tarvitsisi esittää ruinaten (minä kun olen näin turkasen hidas ja saamaton, että meinaa paniikki iskeä kun en millään tahdo kyetä puristamaan hommaa valmiiksi sovittuun määräaikaan mennessä, niin olisiko mitenkään mahdollista - vaikka ymmärrän kyllä ettei varmaankaan ole - saada hiukkasen armonaikaa, ihan vain pari päivää, mutta jos se ei onnistu, niin yritän tietenkin parhaani, anteeksi kovasti kun kysyin), vaan jotenkin että mahtaako aikataulu olla kovin kiireinen, koska jos deadline ei ole aivan ehdoton, niin voisin mielelläni hioa työtä vielä seuraavan viikonlopun yli. Ja tapahtui niinä päivinä, että armoisalta asiakkaalta saapui vastausviesti, jossa seisoi, että voit itse asiassa hioa työtä vaikka vuodenvaihteen yli!

Riemun kiekaleissa riensin viemään ilosanomaa aamu-uniselle M:lle ja kellahdin sitten koiran kupeeseen sohvalle nauttimaan aamukahviani. Tarralappujärjestelmä sivujen reunoissa pantiin uusiksi, hieman väljemmäksi, jotta saan sittenkin hengähtää viikonloppuna. Sen verran kuitenkin yritän viisastua vahingosta, että seuraan tarralappusten viitoittamaa tietä enkä heittäydy vallan hillumaan näennäisen loputtomassa väljyydessä.

Työ tekijäänsä riistää

2011-12-07T10:15:00.005+02:00

Nyt tulee kiire. Työprojektissa on loppurutistuksen aika, enkä ole halunnut nähdä/tiedostaa/ymmärtää, minkä verran urakkaa olen sysännyt näihin viimeisiin päiviin. (Ajattelen sitä huomenna. Se ei mahdu juuri nyt päähäni.*)

Itsepäisyyspäivän iltapäivänä kuljetin aineiston ahdistuneena M:n eteen ja sain soperretuksi, että nyt tarvittaisiin kai jotakin yliluonnollista suunnitelmaa, jotta selviytyisin tästä. Katso ja kerro, onko minun mahdollista selviytyä siitä. Pliis?

Tuomio kuului: mahdollista on, mutta vaatii kovaa työtä ja itsekuria. Näin-ja-näin monta sivua per päivä, sivujen reunaan merkkilappu jokaisen päiväsatsin loppuun. Ei tyhjän tuijottelua, ei viikonloppuvapaata, ei aikaa muille asiakkaille. Ei siis myöskään liiemmin blogipäivityksiä, nettirönsyilyä eikä seuraelämää. Kahvia ja salmiakkia ja musiikki sopivan kovalle, jotta aivoissa jytkyy. Unta ja lunta sen minkä ehtii.

Heippa siis ystävät, oli hauska elää niin kauan kuin sitä kesti. Palataan astialle joskus ikuisuuden tuolla puolen (mikäli itsekuri ja suunnitelmallisuus eivät suista minua lopulliseen kadotukseen).

(*by Muumipeikko)

P.S. Olen vähentänyt Cipralexia 15 mg:sta 10 mg:aan. Ei vieroitusoireita, kuten pääkäri arvelikin.

System crash

2011-12-02T10:22:00.003+02:00

- Mitäs teille kuuluu? kysyy kassahenkilö, jonka tunnen etäisesti koiraharrastuksista. Vuorovaikutuksen hallintakeskukseni lyö tyhjää. Olen tullut hoitamaan listaan merkityt ruokaostokset ja varautunut sanomaan korkeintaan hei ja kiitos. Mitä tuollaiseen vastataan? Mitä tuo ihminen minusta tietää? Milloin olemme nähneet viimeksi? Mitkä kuulumiseni liittyvät häneen? Mitä olen tehnyt koiran kanssa tänään, eilen, viime viikolla? Mikä päivä nyt on?
- Noooo, mitäs tässä... saan änkytetyksi hölmönä. En älyä edes heittää vastakysymystä. Äh.

Töiden ja kaupan välissä olen tarvinnut pari tuntia sohvalepoa koiran, kahvin ja konsolin kera. Kesken lounaan olen nimittäin saanut asiakkaalta sähköpostia, jossa minua pyydetään (tai oikeastaan käsketään) käymään läpi korjausehdotukset isohkoon käännökseen, jota olin vääntänyt viimeiset kaksi viikkoa. Asialla on tietenkin KIIRE. Tarvitaan takaisin puolen tunnin päästä. Puolen tunnin. Jumalauta.

Tee alla olevien ohjeiden mukaan. Alla näyttää olevan edelleenlähetetty luettelo korjauksista, joita asiakkaan pokkuroima Ylijumala on tekstiin tehnyt. Siellä lukee jotain, että HUOM. tästä on aiemminkin ollut puhetta... Addien pitäisi tietää nämä käytännöt... tämä olisi pitänyt tarkistaa lähteestä x... on teidän vastuullanne koordinoida... En löydä syytösten seasta minkäänlaista ohjetta, KIIRE takoo takaraivossa, järjestelmäni kaatuu. Kyyneleet valuvat ja hengittäminen käy vaikeammaksi. Voisiko joku kertoa, mitä minun pitää tehdä ja miksi!?

Kyse ei ole siitä, että pelkäisin asiakkaan suuttuvan tai pettyvän minuun, jos en noudata sen toiveita orjallisesti. Uskallan kyllä ilmaista (jopa hämmästyttävän hienovaraiseen ja kohteliaaseen muotoon naamioituna) eriävän näkemykseni ja kertoa, milloin vaatimukset tuntuvat kohtuuttomilta. Järkeni taitaa tämän kaiken.

Odottamaton ulkopuolinen painostus kuitenkin pompauttaa stressitasoni tappiin, jolloin emotionaalinen reaktio puskee rationaalisen edelle. Ärsykkeiden ja tunteiden ylenpalttinen tulva vaatii suojakseen padon. Kaikki seis. Portit kiinni. Ei enää yhtään viimeistä pisaraa.

Kääntöpuoli

2011-11-30T17:12:00.003+02:00

Ikkunan läpi harmaa päivä näyttää synkeältä ja värittömältä, mutta se on pelkkää pintaa.
Kun sukellan metsään, silmät lepäävät sävyisänvihreässä hämärässä.

Oma kallis ja tarpeeton

2011-11-27T11:11:00.005+02:00

Tyytyväisyys on syvä ja särötön, kun seison pilvien rakosessa keskellä sänkipeltoa. Kuusi tummaa solakkaa paimeneläintä juoksee kuin lentäisi, laajoja kaaria, nopeita käännöksiä, ja niiden notkeat kyljet hohtavat aurinkoa.

Hapekkaan ilman ja sosiaalisen puikkelehdinnan väsyttämänä pieni laumamme käpertyy kotikoloon. Koiranruokapakastin on täytetty liha-auton antimilla, sohvapöytä lastattu lakupatukoilla, suolakaloilla ja viinilaseilla. TV-liitteestä ympyröity talenttia, tanssipeppua, uskomatonta ajojahtia ja viimeistä päivää.

Hieron M:n työn kovettamia hartioita. Nyhdän äreän kanivaarin turkista tukoittain untuvaisen kevyttä valkoista irtokarvaa, hyvittelen sitten muutamalla vitamiinipelletillä.
Koira venyttäytyy urahtaen unissaan.

Tanssii tähtien alla

2011-11-25T18:54:00.004+02:00

Lakanat ovat taas muuttuneet peltisiksi. Säpsähtelen liikahduksia, hengittelen ajatusmyllyn kierroksia alas ja odotan, että kintut rauhoittuisivat ja antihistamiini vaimentaisi ihon kutinan.

Mustassa metsässä polut ovat kaventuneet tunneleiksi, joiden seiniltä otsalampun ohut säde on etsinyt namipiiloiksi sopivia runkoja ja kantoja niin vauhdikkaasti, että liikeaistini on mennyt pitkäksi aikaa pyörryksiin. Jalat ovat vaihtaneet askellajia sen mukaan, mikä tempo iPodissa soi. Ei liene järin viisasta tanssahdella kuoppaisessa maastossa sysipimeässä, mutta nuo ulokkeet eivät usko älyn voittoon.

Päivän uutisotsikoissa oli: Joululahjat menevät usein pieleen. Pohjanmaalla tuulee.

Alkovi

2011-11-24T10:10:00.004+02:00

Minulla oli lapsuudenkodissa turvapaikka, jollaista ei ollut kenelläkään muulla. Huoneeni seinässä, ehkä metrin korkeudella lattiasta, oli luukku, jonka takana minä nukuin. Voin vain ihailla äidin innovatiivisuutta ja isän kädentaitoja: portaikon päällä oleva ylimääräinen korkeus otettiin hyötykäyttöön rakentamalla vuoteen kokoinen komero, johon puhkaistiin sisäänkäynti minun huoneestani. Toiveeni mukaisesti isä asensi kulkuaukkoon oven, jotta sain vetäytyä pimeään pesään nukkumaan ja kätkeä sijaamattoman sängyn seinän sisään.

Alkovissa kiteytyi minun oma, yksityinen tilani. Sinne piilotin itkut ja pelot, valvotut yöt ja täyteen raapustetut päiväkirjan sivut. Sinne kapusin valittujen ystävien kanssa kikattelemaan kaksimielisille jutuille ja jakamaan salaisuuksia. Teini-iässä Pekka Pouta pehmensi kynnystä koleisiin kouluaamuihin, kun raahasin alkovin hyllylle pienen mustavalkoisen matkatelkkarin ja vanhan kahvinkeittimen, laitoin iltaisin valmiiksi appelsiinimehua ja myslilautasen ja säädin antennin Huomenta Suomelle.

Alkovi on ainoa asia, jota jäin tuosta talosta kaipaamaan. Minkähänlainen olento siinä nykyään pesii?

Tänä talvisena tiistaina...

2011-11-22T23:03:00.004+02:00

- Söin viinerin! Isä- ja emopupu toivat yhden kullekin, ja minä nautiskelin omani kahvin kanssa kokonaan, ällöttymättä, uhraamatta ajatustakaan sille, miten turhaa, väärää, liikaa. Pystyin siihen, vaikka kyse ei edes ollut mistään oikeasta herkusta. En oikein ymmärrä leivonnaisia. Saatan olla liekeissä pitsasta, Irish Coffeesta tai salmiakista, mutta en voi kuvitella himoitsevani jotain leivosta tai kakkua.

- Olin unohtanut kanien häkin yöksi auki. Heräilin outoihin ääniin, huolestuin vähän kuullessani koiran tepsuttelevan olohuoneessa (mitä se tekee yöaikaan vain, jos sillä on ulkohätä tai huono olo), ja arvelin sen nousseen ykäämään sulamattomia luunpalasia. Aamulla kun astuin ulos makuuhuoneesta, jänöt kökkivät peseytymässä keskellä oman huoneensa mattoa, koira pötkötti unenpöpperöisenä olkkarin sohvalla ja väliportti oli kevyesti raollaan. Minua nauratti tämä meidän perheen touhu.

- Hilla Hillopulla täytti 5 vuotta. Kanirouva tuntuukin käyvän läpi jonkinlaista viiden vuoden villitystä, joka ilmenee poikakaverin nylkyttelynä, ovenpielten nakerteluna, itsepintaisena punkemisena joka oven raosta ja ennennäkemättömän rehvakkaana käytöksenä koiran nenän alla. Luppana jopa ärähti tuohtuneena, kun sen lupaavasti alkanut karkumatka kohti eteistä keskeytyi sylikuljetukseen.

- Kastelin lapaseni valkealla agikentällä, koska en tullut ajatelleeksi, että luminen narupallo muuttuu märäksi käsissä. Talvi se osaa aina yllättää. Sanatkin olivat hukassa, mutta onneksi Luna osasi hypätä autoon, vaikka komensin "kiinni", kun piti sanoa "kyytiin".

- Menin palelevista, makkaranhajuisista näpeistä huolimatta treenien jälkeen ystävä P:n kanssa lenkille ja sain polveni kipeäksi jarrutellessani liukkaissa alamäissä.

- Konkkasin äkäisenä jääpakkauksen kanssa, laitoin tacoihin paljon juustoraastetta ja pohdiskelin, miten voisin tehostaa äänenkäyttöäni agilityssa.

- Tuo koira on vaan niin mahtava juuri tuollaisena haahuilevana, sätkyilevänä, piereskelevänä itsenään, ettei mitään rajaa.

Survivali

2011-11-21T11:08:00.006+02:00

Ensilumi ja ensimmäiset napakat pakkaset ovat saapuneet, harvinaisen myöhään tänä vuonna. Maisema näyttää tomusokeroidulta, mutta tilanne ei liene vielä kovin vakava, sillä loppuviikoksi on luvassa jälleen lämpöasteita. Silti on aika ryhtyä keräämään henkistä vararavintoa eroahdistusta vastaan. Tulen nimittäin vääjäämättä ikävöimään hautautuvaa maata ja sen vivahteita.

Pakkanen tuntuu aina yhtä viheliäiseltä, kun siihen ei ole sopeutunut. Nokkosihottuma yltyy ihon kuivuessa, vaatteet rätisevät sähköä, aivastuttaa ja kädet ovat koko ajan kylmät.

Viikonloppuna selviydyin monesta stressaavasta tilanteesta:
- edestakaisesta ajomatkasta Helsinkiin iltapimeällä
- yövalvomisesta niskajumin, lonkkasäryn, pissahätäisen koiran ja vieraan ympäristön takia
- julkisista liikennevälineistä
- Forumin ihmisvilinästä ja jouluhysteriasta
- hikituskasta talvivaatteiden alla kerrostaloasunnon eteisessä ja kaupan kassalla
- henkitorveen ajautuneen falafel-murusen aiheuttamasta oksettavasta yskäkohtauksesta julkisella paikalla
- asiallisesta käyttäytymisestä juhlaväen keskellä ja pikkujutustelusta vanhojen tuttavien kanssa
- neljän tunnin istumisesta kylmässä ja kaikuvassa hallissa koirahierontakurssilla, josta tunti kului epäolennaisen löpinän ja "teoriaosuuden" kuunteluun, toinen tunti taas yli-innokkaan kelpien rauhoittamiseen makuulle, kun muut olivat jo kauan syventyneet hieromaan omia rentoina retkottavia puudeleitaan ja loivat meihin sääliviä katseita
- sunnuntai-illan luomuräyhästä, joka huipentui itkuiseen ahdistukseen koiran vatsanväänteistä ja tottelemattomuudesta (> se ei luota minuun, koska ei halunnut asettua lähelleni hierottavaksi, ja kaikki muut ajattelivat, että tuo raukka ei saa hysteeristä ongelmakoiraansa hallintaan, eikä se kunnioita minua, koska juoksenteli iltakävelyllä lällätellen hihnaa karkuun, ja olen kelvoton koiranomistaja, koska menetin hermoni ja auktoriteettini, ja nyt olen vielä ruokkinutkin sitä väärin, koska sillä näyttää olevan hankala olo ja se varmaan kaasuuntuu hengiltä tai kuolee suolisolmuun eikä minulla ole edes eläinlääkäripäivystyksen numeroa tallennettuna puhelimeen, ja miten ihmeessä olen voinut kuvitella pärjääväni kahden tuollaisen perseilijän kanssa?!)

Melko ansiokasta selviytymistä, vai mitä? Kaiken lisäksi pääsin rahapulasta huolimatta shoppailemaan itselleni jotakin kivaa. Kävin nimittäin Back Streetissa hyödyntämässä lahjakortin, jonka sain N:lta puoli vuotta sitten synttärilahjaksi. Mukaan lähtivät niittihuppari, palestiina-huivi ja pinkit pillifarkut.

Juhlien jälkeistä sosiaalista totaaliuupumusta lievittivät N:n laittama maitokahvi ja syliini uinahtanut lämmin koira. Ja ahdistushuipentuman päätteeksi nukahdin oman kullan turvaisaan kainaloon.

P.S. Koira on yhä hengissä ja voi hyvin.

Kellie

2011-11-17T11:47:00.004+02:00

Eilen itketti ja ahdisti pariin otteeseen, kun aivojen kuormitus ylitti sallitut rajat. Terapia- ja markettireissun jälkeen olin yksinkertaisesti niin uuvuksissa, että olo oli tuskainen ja ulosanti sen mukaista. Tuulettelin kuumottavaa päätä kävelemällä ja juoksemalla yli tunnin lenkin Lunan kanssa ennen yövieraiden tuloa. Silti yksi kaoottinen hetki, jota en kyennyt hallitsemaan aikomallani tavalla, riitti nostattamaan raivoahdistuksen, joka palasi aalloittain vielä yöllä vuoteessa.

Sain siis pariksi päiväksi toisen paimensukuisen ruokittavan ja lenkitettävän. Kelpien ja collien yhteiselo sujuu kerta kerralta luontevammin, kun niiden suhde kehittyy yhä tasavertaisemmaksi. Minä nautin, kun saan annostella lihamössöjä kahteen kuppiin, toimia painialustana (tosin en nauti kahdeksasta tassusta, jotka polkevat reisiäni mustelmille) ja loikoilla lattialla kahden pehmeän örisijän välissä.

Lataamo

2011-11-15T21:57:00.005+02:00

Tätä minä tarvitsen. Kuura kimmeltää iltapäivän auringossa, kun ajelen yhä kapenevia teitä mökille. Mustat pystykorvat vilkkuvat taustapeilistä samaan tahtiin kuin maisemat vilisevät ohi. En ole ottanut mukaan muuta kuin kännykän, vesipullon ja lääkkeet. Koira ei tarvitse edes pantaa eikä talutinta. Perillä on vain kallio, puut ja hiljaisuus. Ei ihmisiä, ei liikennettä lähimaillakaan. Eläin laukkaa edestakaisin täynnä riemua. Se on maailman upein näky, niin vapaa, valpas ja voimakas. Me kiipeämme kallion laelle, me vaellamme lahden ympäri, me katsomme toisiimme suut virneessä, me istumme lähekkäin rantahiekalla ja annamme aistien lipua järven peilaamissa sadoissa sävyissä.

Näinä päivinä

2011-11-15T17:57:00.002+02:00

Mis-Teeqin biisi kolahti pitkästä aikaa tänään iPodista ja muistutti, että juuri nyt on hyvä olla eikä muulla ole väliä.

These days
I'm walking on air
Just jump if you dare and we'll fly

These days
I feel so alive
Wherever we fall we'll survive

Ohessa letkeää fiilistä sekä Preciousin että Mis-Teeqin versioina.

Lihashuoltoa

2011-11-15T11:19:00.004+02:00

Unessani tanssin Ruokohuilujen tanssia Pähkinänsärkijä-baletista (se oli lempparini joskus 14-vuotiaana wannabe-ballerinana). Aamuyöstä jalkapohjia polttelee ja valvon hetken tiiraillen kuuta verhon raosta. Sängyn toiselta puoliskolta kuuluu vilkasta liikehdintää, ja minua hymyilyttää hieman. Toinen uneksii varmaan taas herkkuleivonnaisista tai seikkailee jossakin huimassa fantasiatarinassaan.

Käytimme Lunan eilen ensimmäistä kertaa ihka oikealla koirahierojalla. Ihmeesti tuo ylivilkas otus malttoi rentoutua kyljelleen hoidettavaksi, kun ensin vähän opastettiin, mistä on kyse. Vasta loppuvaiheessa kärsivällisyys alkoi ehtyä ja kelmie yritti lyödä homman leikiksi venkoilemalla selällään ja hamuilemalla avustajan (= minun) käsiä hampaillaan. Lopuksi hieroja sai asiakkaalta vuolaat, märät kiitokset.

Käynti ei ollut aiheeton, sillä Lunan selkärangan keskivaiheilta löytyi selkeitä kireyksiä, joiden käsittely sai koiran nahan värähtelemään. Yletön hännän heiluttaminen koko takamuksen voimalla on kuulemma omiaan pahentamaan jumeja! Hieroja neuvoi kiinnittämään erityistä huomiota rauhalliseen lämmittelyyn paitsi ennen treenejä, myös jokaisen lenkin ja leikkisession aluksi, koska tuolla sähikäisellä on taipumusta singahtaa kylmiltään täyteen vauhtiin. Pitkiä selkälihaksia on venyteltävä, eikä lämpömanttelin käyttö treenien tauoilla ole lainkaan liioiteltua. Uusi hieronta-aika varattiin kuukauden päähän.

Tänään jätämme agitreenit väliin, jotta pikku tupajumi saa palautua rauhassa. Ohjelmassa on vain vapaamuotoista pöhellystä mökkirannassa, missä täytyy pistäytyä pelastamassa eräs unohtunut vesikanisteri jäätymiseltä.

Talven sävyt

2011-11-14T14:42:00.002+02:00

Viikko on käynnistetty perinteiseen tapaan yritysjohtajien brunssipalaverilla (tarkemmin sanottuna tapaamme yrittäjäystävä T:n kanssa vuoroviikoin kummankin luona myöhäisen aamiaisen ja maailmanparannuksen merkeissä). Sen jälkeen olen käynyt läpi kirjakäännöksen korjausvedoksia ja raportoinut virheet kustannustoimittajalle. Työvaihe on sikäli paskamainen, että se on tehtävä kaupan päälle, mutta kirjan lueskelu sohvalla kyllä pehmensi viikonlopun jälkeistä pudotusta ja eilisen pitkän lenkin jäykistämiä jäseniä.

M kävi vaihdattamassa autoon talvirenkaat, koska pakkanen näyttää lähestyvän. Olen nauttinut tästä pitkästä leudosta syksystä ja lumettomasta maasta, joka ei upota eikä rajoita kulkuamme kelkka- ja latureiteillä. Lumen hohdetta ehtii kyllä ihailla riittävän monta pitkää kuukautta.

Merkillepantavaa tässä myöhäissyksyssä on se, että Paha Kolminaisuus (= pimeys, kylmyys ja vuoden krääsäisen loppuhuipennuksen lähestyminen) ei ole onnistunut puristamaan mieltäni ahtaalle. Odotan ystävä N:n vierailua, pikku-L:n nimipäiväjuhlia, koirahierontakurssia, kelpietapaamista, mummun 98-vuotissynttäreitä, Lunan kilpailulisenssin hankintaa tulevaksi vuodeksi, ja ensimmäistä käyntiä ihanien S&I:n uudessa kodissa. Jänskään sitä, saammeko taloutemme vähitellen tasapainoon, jotta voisin pitkästä aikaa ostaa itselleni jotakin turhaa kivaa.

Ja tietenkin sitä pientä, suurinta asiaa: onko pikkukirsu juuri saanut alkunsa pohjoisen kaamoksessa?

Psychosomatic, addict, insane

2011-11-11T17:42:00.003+02:00

Ah, viikonloppu! Lainasin kaverilta kahvakuulan jo viikko sitten, mutta alaselkäni ja lantion seudun lihakset ovat olleet monta päivää niin kivuliaassa jumissa, etten ole uskaltautunut tekemään mitään metsäkävelyä ronskimpaa treeniä. Nyt kun M lähti tokoilemaan koiran kanssa, laitoin The Prodigyn soimaan ja varjonyrkkeilin, hypin narua ja heilutin kuulaa. Selkä ei ainakaan kovasti suuttunut, mutta minulle tuli treenistä ihanan räyhäkkä olo.

Olen aika hyvällä mielellä, kuten yleensä perjantaina klo 17:n jälkeen, kun saa olla rauhassa päivystämättä sähköpostia ja puhelinta. Lupauduin tekemään yhden työn maanantaiaamuksi sillä ehdolla, että asiakas maksaa siitä 100 prosentin viikonloppulisän. Hähää! Huomenna mennään kaupunkiin fiilistelemään uutta Musti ja Mirri -myymälää sekä juuri avattua isoa kauppakeskusta. Uusien kauppojen kiertely rahattomana saattaa kyllä mennä masokismin puolelle, mutta menköön. Mieluummin hypistelen ja haaveilen kuin jätän hypistelemättä ja haaveilematta.

Sensorit ojossa

2011-11-11T11:56:00.002+02:00

Monilla AD/HD- ja AS-ihmisillä on poikkeavuuksia erilaisten aistimusten hahmottamisessa, ja siksi jotkin aistiärsykkeet aiheuttavat heille epämukavuutta elleivät peräti tuskaa. Minä en esimerkiksi kestä käsitellä pahvilaatikoita, märkää muovipussia enkä taikinaa. En voi sietää käsiin takertuvaa sokeria, jauhoa tai hiekkaa, enkä halua koskea mihinkään kuivankarhein käsin. Hermostun, jos sukka rullautuu kengässä tai hiha takin alla. En pysty haukkaamaan tietynlaista, kovaa omenaa tai nielemään mitään kuivaa tai rosoista. Elokuvan valotehosteet ja vastaantulevien autojen valot sattuvat silmiin, sipsipussin rapina ja äänekäs nenän niistäminen kuulostavat korviahuumaavalta pauhulta. Hälinässä minun on vaikea erottaa ja ymmärtää puhetta. Yllättävät kutitukset ja tökkimiset saavat minut raivostumaan. Imelät, tunkkaiset ja pistävät hajut kuvottavat.

Vasta eilen, kun törmäsin netissä sensorisen integraation häiriöitä käsittelevään sivuun, tulin ajatelleeksi, että liikeaistikin on aisti. Samaan aistiyliherkkyyksien perheeseen kuuluu siis yliherkkä reagointi liikkeeseen. Vaikka olen liikunnallinen, minulla oli lapsena suuria vaikeuksia oppia ajamaan pyörällä, uimaan ja luistelemaan. Pelkäsin kuollakseni telinevoimistelua, kuperkeikoistakin tuli huono olo, puhumattakaan vaativammista tempuista, joita jotkut tekivät välitunneillakin aivan vapaaehtoisesti. Kerran yritin opetella tekemään kuperkeikkaa vedessä, mutta kokemus oli niin suunnattoman ahdistava, että yritys jäi viimeiseksi. Kuten myös Linnanmäen Viikinkilaiva ja Space Shot - silkkaa kidutusta, kipua ja huutoa. Vekkulassa inhosin vinolattiaista huonetta ja etenkin sitä hirveää pyörivää putkea. En koskaan nauttinut lasten suosimista pyöritysleikeistä, karuselleista enkä keinuista. Ei minulle tullut sellaista tavanomaista oksetus-pahoinvointia, vaan ahdisti, huimasi ja sisuskaluja kalvoi niin että henkeä salpasi.

Tanssiopintonikin olivat tyssätä akrobatiaan. Vihasin ja kammosin kaikkea, missä pää meni alaspäin, joten lintsailin tunneilta sumeilematta. Edelleenkään en pysty sukeltamaan pää edellä tai lukemaan autossa. Liukuportaissa saattaa alkaa heikottaa, jotkin hissit tuntuvat todella epämiellyttävältä ja joskus tunnen portaan lipeävän askeleen alta, jos en keskity katsomaan jalkoihini. Olen tulkinnut olevani vain ylivarovainen (= pelkuri), mutta jokin siinä ei ole täsmännyt, sillä olen kuitenkin aina tykännyt esimerkiksi kiipeillä korkeille paikoille ja laskea syöksylaskua laskettelurinteessä. Vuoristoradat ovat ihan parhautta, kunhan vain eivät pyöritä ja keinuta. Vääränlaisesta liikeärsykkeestä voi jäädä pitkäksi aikaa hutera olo, mutta oikeanlaista liikettä janoan. Minun täytyy saada hyppiä, heilutella, ojennella, taivutella, juosta, liukua, katsella virtaavaa vettä (ja ajaa moottoritiellä sataakahtakymppiä).

Kato, jänis!

2011-11-09T22:16:00.002+02:00

Kuulumisten vaihtoa koirakävelyllä ystävä P:n kanssa.

Addie: - Varattiin Lunalle hieronta-aika. Koirahierojalta.
Ystävä P: - Ai sellaisiakin on? Missä päin?
Addie: - Joo... Hei, tuolla menee iso rusakko!
P: - Jaa, olispa jännä nähdä, miten Luna suhtautuu.
Addie: - No se varmaan juoksisi vähän matkaa perään ja toteaisi sitten, että sinne meni.
P: - Tarkoitin siis sitä hierontaa.
Addie: - Ai niin, me puhuttiin siitä!

Aarre

2011-11-08T14:13:00.003+02:00

Eilen oli jotenkin erityisen hyvä päivä. Ajatelkaa, maanantaina! Sain nautiskella siitä harvinaisesta tunteesta, kun pää on selkeä ja elämä järjestyksessä. Eikä siihen tällä kertaa vaadittu sen ihmeellisempiä poppakonsteja kuin pitkät yöunet, normaaliin lääkitykseen palaaminen välipäivän jälkeen, siisti työpiste, energistä musiikkia ja pitkä kävely hyvän ystävän kanssa.

Poikkeuksellisen päivän päätteeksi käperryin oman rakkaani peiton alle lämpöön ja onnellisuuteen, johon ei mahtunut hitustakaan levottomuutta, pelkoa tai epätodellisuutta.
Sunnuntaikooma kannatti.

Pienyrityksen pehmotuoteratkaisut

2011-11-07T15:37:00.003+02:00

Eipä mennytkään unirytmi pilalle. Nukkua posotin toisenkin pitkän yön täydellisessä tiedottomuuden tilassa vailla minkään valtakunnan univaikeuksia. Vau. Taisin olla todella sen tarpeessa. Päivänvalon kaventuminen, irkkukahvin aiheuttama univelka ja runsas metsälenkkeily vaativat vastineensa.

Tänään sain päähäni siirtää työpisteeni takaisin työhuoneeseen. Olen vältellyt kotitoimistoa siitä lähtien, kun jäin sairauslomalle viime joulukuussa. Melkein vuoden olen nyhjöttänyt olohuoneessa vuoroin ruokapöydän ääressä, vuoroin sohvalla. En ole halunnut tuntea olevani kovin töissä. Olen halunnut pysytellä omassa rauhassani enkä istua vieri vieressä toisen kanssa (joka tosin on oma pehmeä puolisoni, mutta jonka kanssa saattaa joutua jopa keskustelemaan työasioista, joka hyräilee ja viheltelee takertuvia melodioita, kolistelee tuoliaan ja joskus peräti niistää tai yskii!).

En tiedä miksi, mutta nyt halusin takaisin. Selkäni kaipasi ergonomista tuolia, ranteet erillistä muotoiltua näppistä ja hartiat sopivassa kulmassa olevaa näyttöä. Kyllästyin siihen, että kaikki paperit, sanakirjat ja muut tarvikkeeni lojuivat jatkuvasti pitkin olkkaria tilapäisissä kasoissa, joita piti siirrellä ja piilotella, kun tuli vieraita. Väsyin tuijottamaan siivouskomeroa, kun sen sijaan voin katsella ulos ikkunasta. Ikävöitsin kaiuttimia, joihin voin vaivatta kytkeä musiikin tietokoneestani kompastelematta johtoihin.

Koirakin on saanut totutella uuteen järjestelyyn. Aiemmin se ei saanut oleskella kanssamme työhuoneessa, koska säikytteli kaneja liikaa. Tänään yhteiselo on sujunut siten, että Luna asettuu käskystä matolle paikalleen, vahtaa pikkukavereita aikansa ja rauhoittuu sitten nakertelemaan omaa puruluutaan. Puput puolestaan osoittavat yhä suurempaa rohkeutta käyskentelemällä koiran lähettyvillä viileän välinpitämättöminä, ja sekös leikkisää paimenta harmittaa. Se ei millään malta olla reagoimatta pikkueläinten äkillisiin liikkeisiin, joten joukkohysteriaa ei aina voida välttää. Kanit pääsevät kuitenkin turvaan häkkiinsä, johon koiralla ei ole lupaa kajota, kuten ei muuhunkaan niiden omaisuuteen.

Perheyrityksemme on siis jälleen koossa, ja täytyy sanoa, että söpöydessään henkilökuntamme edustaa alansa ehdotonta huippua.

Ennalta määrätty

2011-11-07T10:11:00.003+02:00

Tämä Anu Silfverbergin kolumni sivuaa juuri samaan aiheetta, jota olen pyöritellyt hämmentyneenä mielessäni lueskeltuani iltasatuja naistenlehdistä. Viime kuukausina olen nimittäin tutustunut Me Naiset -maailmaan oikein viikoittain kotiin kannettuna, kun määräaikaistilauksen kylkiäisenä sai jonkin-hyödyllisen-tarvikkeen (ja miksi minulle tulee nyt äkillinen tarve puolustautua, että en kyllä edes muista, mikä tuo tilaajalahja oli, enkä todellakaan itse tehnyt sitä tilausta, hyi pois se minusta, vaikka yön pimeydessä olenkin joka ikisen numeron kahlannut läpi kiinnostuksen ja inhon sekaisin tuntein).

Joka tapauksessa kyseisen julkaisun numerossa 40 minua jäi järkyttämään erään mieheksi luonnehdittavan muusikon toteamus: "Olen salaa tyytyväinen, että lapseni ovat tyttöjä, sillä nyt en joudu ottamaan paineita miehen mallina olemisesta. Koska olen enimmäkseen äitini kasvattama ja muutenkin suuntautunut hömpempiin asioihin, kuten musiikkiin ja kirjoittamiseen, minusta ei olisi lätkäkaukalon reunalle."

Voi juma, että tuossa lausunnossa kiteytyykin paljon. Miten niin poikalapsi tarvitsisi miehen mallia enemmän kuin tyttö? Miten niin äidin kasvatettavana oleminen liittyy hömpempiin asioihin? Miten niin musiikki ja kirjoittaminen ovat hömppää? Ja mikä helvetin oletus on se, että poikien pitää päästä pelaamaan lätkää (joka ei tietenkään ole hömppää), mutta tyttöjen ei?

Monella on vastaavia näkemyksiä mielessään jo ennen lasten syntymää, joten kuinka kukaan voi väittää, että erimerkkisten lasten kiinnostuksen suuntautuminen eri asioihin olisi puhdas biologinen fakta? Jotkut odottavat vanhemmat pohdiskelevat tulevan lapsensa kasvatusta aivan vakavissaan sen mukaan, kumpaa näennäistä sukupuolta se edustaa. Että tyttöä on tavallaan helpompi kasvattaa, koska poika kuitenkin vaatii niitä rajuja leikkejä ja sille täytyy sitten ostaa pyssyjä ja muuta. Mutta toisaalta poika on silleen kätevä, kun se on niin suoraviivainen ja reipas.

No siitähän se lähtee. Jompikumpi kahdesta muotista on valmiina ottamaan uuden perheenjäsenen vastaan. Siihen on useimmiten mukava asettua kasvamaan niin kauan kuin sisäiset ristiriidat eivät hankaa kovin häiritsevästi vastaan.

Harras pyhäluomuhorros

2011-11-06T22:47:00.004+02:00

Pidin stimuttoman luomusunnuntain, ja minua on nukuttanut ihan hillittömästi koko päivän. Horrostin puoli yhteentoista, hortoilin välillä metsässä ja loppuajan olen lähinnä pilkkinyt sohvalla odottamassa iltaa. Nyt kun nukkumaanmenoaika lähestyy oikeasti, niin eikös vain olo muutukin virkeämmäksi! En kuitenkaan saa unta. Iho kutisee, vuorokausirytmini menee pyllylleen ja kaikki on pilalla.

Tänään ei ole tämän isompaa avauduttavaa. Joskus tarvitaan tasaharmaita luomukoomapäiviä. Ja tästä yöstä selviydyttäneen antihistamiinin ja Sleep Easyn voimin.

Eloisia kuvia

2011-11-05T12:46:00.002+02:00

Kiireetön lauantai, tuoreita skonsseja ja maitokahvia. Seuraavaksi pakkaan mahapullat ja pullamahat autoon ja suuntaan koulutuskentälle pitämään vauhtihirmulle yksityistreenejä. Minusta tuntuu kuin en olisi nukkunut koko yönä, mutta en silti ole erityisen väsynyt.

Tiedetään, kahvi ja viski vievät yöunet. Tiesin sen kyllä jo siinä vaiheessa, kun iltayhdeksän jälkeen vastasin kyllä kiitos haluavani toisenkin irish coffeen. Mutta kun se on niin hyvää! Ja siitä tulee niin hyvä olo! Pehmeä, lämmin, huoleton. Kun sulkee silmät, kelluu raukeana pumpulipilvellä. Harry Potter -elokuvan aisteja koettelevat tehosteet vaimenevat hieman, ja oman pääni sisällä vilisevä trilleri kääntyy koomisempaan suuntaan.

Olin antanut koiralle aamupalaksi possun selkärangan, jollaista se ei ollut ennen syönyt. Alkuhämmennyksen jälkeen eläin vaipui ateriansa ääressä sellaiseen alkukantaiseen transsiin, että vanhan vegetaristinkin sydäntä lämmitti. Vasta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että rankaa olisi voinut pätkiä kirveellä pienemmiksi kappaleiksi, koska tuollaisen jöötin sulattaminen saattaisi olla tottumattomalle suolistolle turhan tuhti urakka.

Onneksi Luna malttaa pureskella ruokansa huolellisesti eikä ole herkkävatsainen. Se ei siis ollut menehtynyt suolitukokseen sillä välin, kun vietimme leffailtaa ystävien luona. Kotona odotti ainoastaan yksi satsi matolle ykättyjä luunpaloja ja yksi just-nyt-kakkahätäinen koira. Matto pesukoneeseen, vielä muutama reissu pihan perälle yön ja aamun aikana, ja niin oli siitä sikamaisesta herkusta selvitty. Tästä opimme sen, että eläinoikeusaktivisti Vege-Addie nähdään lähiaikoina pihamaalla kirves kourassa hakkaamassa ruhonosia palasiksi.

Kyläpöllönen ja muut aikamme sankarit

2011-11-03T18:04:00.003+02:00

Kirottu nettiyhteys on jälleen poikki, ja työkiireet painavat päälle, siksi vain lyhyt päivitys. Kun ajelin kampaajalle keskellä kirkasta iltapäivää, erään sähköpylvään päässä istui PÖLLÖ. Pyöreästä päästä ei voine erehtyä. Ehta kyläpöllönen se oli.

Kampaajan sakset napsivat niskatukastani puolet pois, koska olin kyllästynyt sen takkuuntumiseen pipon alla. Monivivahteisen värin vaikuttaessa siemailin kahvia ja syvennyin naistenlehden jatkokertomukseen, joka oli traagisesti jäänyt kesken oman määräaikaistilauksen loputtua.

Kotiin tultuani kiiruhdin saman tien Lunan kanssa metsään viimeisiä valonsäteitä tavoittelemaan. Lenkeistämme muodostuu usein pienimuotoisia seikkailuja, jotka kiteytyvät lausahdukseen "tuosta pitäisi päästä oikaisemaan". Umpiryteikössä otsalampun kanssa ei paljon tule maailman murheita mietittyä. Vaiva palkittiin upealla iltaruskoa peilaavalla järvimaisemalla. Lisäksi säikäytimme yhden koirapelkoisen naapurin hämärässä, säikähdimme yöpuulle käyneiden kanalintujen äkkipakoa ja minä tallasin aksidentaalisti Lunan tassulle, kun se yritti kiertää toisen naapurin ison uroskoiran mahdollisimman kaukaa.

Koirapelkoisen naapurin säikäyttäminen jäi kovasti vaivaamaan minua, koska en saanut yllättävässä tilanteessa suutani auki pahoitellakseni tai sanoakseni, että koira on hyvin ystävällinen, vaikka haukkuukin (en kovin helposti osaa tulla ajatelleeksi, että joku saattaa hyvinkin luulla kohti ryntäävää haukkujaa vihaiseksi). Itse asiassa en edes tiennyt tämän ihmisen pelkäävän koiria, ennen kuin nyt aistin hänestä pelokkaan asenteen. Huomasin takertuvani jauhamaan tilannetta ja vellomaan noloudessani niin että jalkoja heikotti, kun kävelin eteenpäin. Niinpä kaivoin pimeällä metsäpolulla kännykän esiin ja naputtelin saman tien anteeksipyyntöviestin. Vastaus tulikin pian hymiön kera, että eipä hätää, kuivin housuin selvittiin. No niin, Addie, siinäs näet, ettei asioita kannata paisutella omassa harhaisessa päässään.

Tästä piti tulla lyhyt päivitys, mutta vielä sellainen uutinen kiiri pohjoisen suunnasta, että Lunan emällä alkoivat vihdoin juoksut, joten IIIIIIK!!! Häilyvä epätietoisuus alkaa hahmottua tapahtumiksi, joiden tuloksena toivottavasti tammikuulla syntyy uusi perheenjäsenemme, pikkuinen riiviösisko!

Lokamarraspaska

2011-11-01T23:00:00.009+02:00

Ajatus on väsähtänyt eikä enää kulje. On ollut pitkä ja puuhakas päivä, sikäli mikäli oikein muistan. Nettiyhteys on epätoiminut ja asiakkaat ovat koettaneet soitella meiliensä perään ja minä olen säpsähtänyt puhelinta ja vakuuttanut äänekkäästi itsekseni, etten aio vastata. Lisäksi olen kärsinyt premenstruaalisesta raivoahdistuksesta ja antanut puolisonkin kärsiä siitä ottamalla nokkiini joka helvetin kommentista. (En vain osaa ottaa siltä vastaan neuvoja, vaikka tietäisin ne hyviksi ja hyödyllisiksi.) Treeneissä tunsin itseni pelkäksi säätäväksi tampioksi.

Eilisiltainen lapsenvahtirupeama uuvutti ihan huolella. Ystävien auttamisesta tulee toki hyvä mieli, enkä tarjoutuisi viettämään aikaa kummilapsen kanssa, jos en itse saisi siitä jotakin. Mutta kaikella rakkaudella: mokoma pierupetteri lemuaa, ryystää kuolaa, aivastelee suoraan kohti, vaatii ja uhmaa. Ja miten vaikeaa voi olla yhden palan saaminen oikein päin oikeaan kohtaan palapelissä? :D Addien oli vain hillittävä oma lapsellinen impulsiivisuutensa ja maltettava odottaa, että onnistumisen riemu valaisi lapsen koko olemuksen.

Selviydyin illasta kunnialla, mutta kotimatkalla kykenin vain tuijottamaan mykkänä pimeyteen. Päässä humisi ja kaipasin hiljaista, hämärää aistiympäristöä, vaikka olin lähinnä istuskellut telkkarin ääressä, lajitellut palapelin paloja ja keskustellut pikkukaverin kanssa hylkeistä, variksista ja ulkomaiden kielistä.

Onneksi en ole hairahtunut hankkimaan omia ihmiskääpiöitä. Perhearjen pyörittäminen ei vain olisi minun heiniäni. Koira on niin paljon kauniimpi, kiltimpi, puhtaampi ja tuoksuvampi. Paras minulle. Sen läheisyys tekee minusta taas vähän ihmisemmän.

Kelmiys käy lankeemuksen edellä

2011-10-31T11:56:00.004+02:00

Kurottelen työpöydän ääressä maanantain kyytiin. Yksi asia kerrallaan. Valmis työ asiakkaalle. Seuraavan projektin tiedostot oikeisiin kansioihin. Deadlinet kalenteriin. Maksettavat laskut esille paperivuorten uumenista. Osa on jo pahasti myöhässä, joitakin voi vielä lykätä. Firman tilille ei ole vieläkään tullut rahaa.

Puoleenpäivään mennessä olen siis tehnyt kaiken tämän, plus tehnyt yhden laskun, plus ottanut selvää erilaisista rastaratkaisuista: omien hiusten rastoitus luomumenetelmällä, hiuksiin letitettävät kuiturastat vai klipsillä ponnariin kiinnitettävä rastapuntti? Tämä ei tosin sivua ajankohtaisten työprojektieni aihepiirejä, mutta tällä alalla on tärkeää tietää vähän kaikenlaista.

Naapuri soittaa potevansa flunssaa kotona, joten lupaudun huolehtimaan tänään myös koiravanhuksen virikkeellistämisestä. Leppoisa ja hyväntuulinen mummokoira viihtyy vilkkaan pikkupirulaisemme seurassa, vaikkei jaksakaan juosta ja teuhata samaan tahtiin. Painiottelut käydään enimmäkseen makuuasennossa, mutta mikäs siinä - tassuilla mäiskiminen, örinä ja kauluksen pureminen onnistuvat mainiosti niinkin.

Eiliset agitreenit olivat taas varsin värikkäät, ainakin team Addien osalta. Paikalla oli harvinaisen monta koirakkoa, joten treenit venyivät parituntisiksi, ja maksikoirat (joihin kelpienruipelokin ihme kyllä lukeutuu) olivat vuorossa vasta viimeisinä. Niinpä oli yritettävä pitää yllä jonkinmoista vireystilaa ja lämpöä koleiden kuurosateiden lomassa. Luna jumppasi innoissaan kentän laidalla kaikki piruetit, peruutukset, punnerrukset ja nalleistunnat, joita keksin sille ehdottaa, ja temppujen välillä se hyökkäsi halimaan ja lipomaan silmälasini sumeiksi.

Siinä vaiheessa kun pääsimme vihdoin radalle, tajusin, että iltapäivälääke olisi pitänyt jo ottaa, mutta yhtäkään tablettia ei ollut sattunut mukaan. "Olisi tärkeää muistaa se esteiden järjestys", kouluttaja kommentoi, kun Addie poukkoili vähän väliä väärään suuntaan. (Toki esteet oli numeroitu isoin kyltein, mutta silti voi olla vaikea ymmärtää, mikä numero tulee 11:n jälkeen.) Suorituksemme huipentui vauhdikkaaseen kelpiekampitukseen: eikös kontaktieste tarkoita sitä, että koira estää ohjaajan etenemisen vartalokontaktilla, jonka jälkeen ohjaaja ottaa perskontaktia kentän pintaan?

Lihapötköjä pihalötkölle (ja muuta lauantaihölöä)

2011-10-29T12:57:00.003+03:00

Toimeen tarttuminen romahduksen jälkeen lykkääntyi eilen pitkälle iltapäivään. Minulla oli kaikki tarvittavat aineistot avoinna edessäni, mutta tuntui ylivoimaiselta jäsentää tehtävien kulkua, joten aina vilkaistuani työtiedostoja pakenin sähköpostin, blogien tai keskustelupalstojen pariin. Lopulta pyysin puoliskolta konkreettista apua toiminnanohjaukseen. Kun toinen kertoo ääneen, että nyt sinun tarvitsee vain oikolukea nämä sivut ja kysyä sitten jatko-ohjeita, niin homma muuttuukin helpoksi ja pääsen käyntiin.

Iltaa kohden mieliala koheni. Kävin koiran kanssa hihnalenkillä kirkonkylän valaistuilla kävelyteillä sillä aikaa, kun M hoiti kauppa-asiat. Kelpie-eläin on nautinnollista lenkkiseuraa missä tahansa, koska se suhtautuu reittien ja ympäristöjen vaihdoksiin aina yhtä innostuneesti ja tutkii tohkeissaan taajaman tuoksuja. Välillä se muistaa, että jos kipittää oma-aloitteisesti emännän vierellä ja luo luottavaisia katseita silmiin, voi suuhun sujahtaa juustonpaloja tai muuta herkkua.

Tänään on ohjelmassa talkoohommia ystävien apuna. Samalla reissulla käyn hakemassa koiralle pakastesatsin liha-autolta (riemastuksekseni tajusin, että Vauhti-Raksu pysähtyy nykyään tälläkin paikkakunnalla, ja tilauksen voi tehdä muutenkin kuin soittamalla!).

Olen keräillyt voimia nukkumalla pitkään ja ulkoilemalla aurinkoisessa metsässä. Valo hoitaa. Kirkkaana lauantaina kaikki näyttää paljon lohdullisemmalta.

Laho

2011-10-28T10:21:00.003+03:00

Informaatiotulva on jälleen kerran tehnyt tepposensa Addien aivoille. Puoli yötä meni itkuromahduksessa, kun myöhään illalla selvisi, että olen tehnyt kosolti turhaa työtä silkan väärinkäsityksen seurauksena. Löyhäpäisyyttäni olin jättänyt huomiotta M:n lähettämän sähköpostiliitteen, joka sisälsi pitkän pätkän käännöstä avuksi työhöni. Niinpä olin itse koettanut keskittyä kyseisen pätkän kääntämiseen jo parin päivän ajan, eikä asia tosiaan tullut puheeksi ennen kuin tässä vaiheessa. Työnjakoa ei ollut sovittu riittävän selkeästi, ja valitettavan usein liitteet ja linkit hukkuvat sähköpostilaatikossani kaiken sälän joukkoon, etenkin jos ne saapuvat kesken jonkin muun homman tai ajatuksen.

Iltaväsymyksessä turhautuminen ja itsesyytökset tulvivat yli laidan, eikä itkusta tahtonut tulla loppua. Minusta tuntui, että muutun aina vain hajamielisemmäksi, nuppini lahoaa sisältä hitaasti mutta varmasti, enkä millään kykene pitämään lahottajia loitolla.

Aamuyöllä heräsin jalkojen kuumotukseen, nousin hetkeksi astelemaan viileällä laminaatilla, valelin hevosbalsamia varpaista polviin saakka ja haeskelin pitkään kelvollista asentoa. En halunnut ajatella tulevaa päivää, omien virheideni kohtaamista ja motivaation houkuttelemista jostakin maailmankaikkeuden tuolta puolen.

En ole ihan vielä valmis. Välttelen vielä vähäsen.

Mössöpäivä

2011-10-27T15:43:00.004+03:00

Tein lounaaksi nuudeli-tonnikalamättöä: currynmakuisia pikanuudeleita, veteen säilöttyjä tonnikalapaloja ja sitruunamehua. Tosi nopeaa ja yllättävän hyvää. Kasuriset tietysti keksivät alkaa nälviä, että muutun pullamössöksi, jos syön nuudeleita lounaaksi, pannukakkua välipalaksi ja peräti pastavuokaa iltaruoaksi. Mutta jos on ankeanharmaa torstai, niin pullamössö sopii teemaan kuin nyrkki kasurisen silmään.

Koirainta varten laitoin uuniin hautumaan Yrjölän puuron, johon tällä kertaa mätin Oscarin puuroainesta, kuivalihaa, porkkanaraastetta ja ripauksen suolaa. Valmiiseen, vielä kuumaan puuroon sekoitan pari kananmunaa kuorineen ja merilevää. Kupissa koira saa puuroannokseensa lisäksi raakaa lihaa, öljyä, Molkosania ja vitamiinirakeita.

Niinpä niin, itselle pikamättöä ja piskille kahden tunnin uunipuuroa kaikilla höysteillä.

Nyt lähden lenkittämään tuota Vipotiinaa vaihteeksi kirkonkylän kuntopoluille, jotta oman kylän metsät eivät kävisi liiankin tutuiksi.

Räiskis ja naks

2011-10-27T10:54:00.003+03:00

Vaivuin illalla harvinaisen nopeasti uneen, mutta hyvin pian koin karmaisevan herätyksen. Jotakin aivan varmasti räjähti! Meteli repi tärykalvoja ja koko kehoni vavahti rajusti. "Anteeksi kulta", pahoitteli puoliso, joka oli säikäyttänyt minut puolikuoliaaksi sulkemalla kirjansa.

Hengityksen ja sykkeen tasautuminen vei hetkisen.

Aamulla ei huvittanut nousta. On harmaata, sumeaa ja takkuista. Luulin pystyväni edes motivoimaan koiraa naksutinkoulutukseen, mutta epähuvitukseni tarttui siihenkin. Minua alkoi turhauttaa, kun koira kävi makuulle ja katseli seinille, ja sitten minua alkoi harmittaa oma turhautukseni, joten tiuskin puolisolle, vaikka minun olisi itse pitänyt osata lukea tilannetta ja lopettaa ajoissa, silloin kun vielä sujui. Pöhöh.

JOS olisi rahaa, haluaisin sitäjatätä. Muun muassa ADD Bunny -paidan. Sehän on kuin minulle tehty.

Valon tuojat

2011-10-26T08:46:00.003+03:00

Wake-up light herättää jo 7.30, koska olemme lupautuneet ottamaan erään karvaisen hoitolapsen aamuksi. Pääsen suhteellisen helposti jalkeille, koska tiedossa ei ole mitään sen stressaavampaa kuin koirailua. Ulkomaailman pimeys sen sijaan yllättää paatuneen aamutorkkujan.

Ei taida olla montakaan kauniimpaa näkyä kuin kaksi mustaa paimenkoiraa laukkaamassa täyttä vauhtia metsäniityllä vaalenevassa aamuhämärässä. En lakkaa ihmettelemästä niiden voimaa, taitavuutta ja elämän riemua. Leveä hymyni ratkeaa hersyväksi nauruksi, kun oma pikku sähikäisemme sujahtaa rallin päätteeksi ojan pohjalle ja polskii onnellisen näköisenä viilentävässä kuravedessä. Sisällä mudalta löyhkäävät ystävykset retkottavat identtisissä asennoissa matolla ja kumpikin roikottaa kieltä suupielestä. Kaksi niin älykästä eläintä onnistuu näyttämään hellyttävän vajaamielisiltä. Haluaisin pitää tuon isommankin pörriäisen omanani.

Päivä on siis alkanut vallan viehättävästi. Eilisistä agitreeneistäkin jäi hyvä mieli, koska omista virheistäni ja koiran haahuilusta huolimatta sain kannustavaa palautetta ja koko koirakollamme oli vire kohdallaan (toisin kuin edellisissä (ja sitä edellisissä) treeneissä).

Tänään M tulee mukaani terapiaan.

Vietimme juuri vuosipäiväämme, olemme olleet nyt 15 vuotta yhdessä. Ja tämä on vasta alkua.

Ihan kohta

2011-10-25T10:51:00.004+03:00

Tiistaiaamupäivänä kello yksitoista en ole vielä tullut aloittaneeksi työviikkoa. Miten se aloittaminen voikin olla niin paljon hankalampaa kuin itse työ? Karkailevien ajatusten metsästämisessä on jo täysi duuni, mutta se ei tuota helpotusta rahahuoliin. (Koetan työntää julmana väijyvät veromätkyt mielestäni, sillä niiden käsittelyyn ei kapasiteettini tahdo riittää.) Jalkani ovat koko ajan huonosti ja vinksin vonksin.

Työtehoani pohdittiin muiden asioiden muassa viime viikolla hoitoneuvottelussa, jossa olivat paikalla pääkäri, terppa ja muistitukihenkilö M. (Ihanan voimaannuttava tilaisuus, kun kaikki keskittyivät minun hyvinvointiini!) Pääkäri piti osa-aikaista työkyvyttömyyseläkettä kohdallani ihan hyvänä ja oikeudenmukaisena vaihtoehtona. Sen hakemiseen tarvitaan tietenkin näyttöä, kuten diagnoosini ja taannoinen pitkä sairauslomani, ja lisäksi pääkäri suositteli psykologisia tutkimuksia, joihin pääsen varmaan vielä loppuvuoden aikana.

BDI-pisteeni olivat laskeneet aivan lievän masennuksen alarajoille, joten päädyimme yhteistuumin kokeilemaan mielialalääkkeen annostuksen pudottamista 15 milligrammasta kymmeneen, jahka olen syönyt nykyisen paketin loppuun. Keväällä sitten saattaisi olla ajankohtaista purkaa mielarilääkitys kokonaan, kun valo ja ilo ovat lisääntymään päin, mutta näin talven kynnyksellä sitä on turha miettiäkään. Pääkäri painotti myös, että terapiaa on tärkeää jatkaa lääkityksen purun yli, jotta en jäisi tyhjän päälle. Todennäköisesti siis haetaan vielä kolmatta terapiavuotta.

Vajaan tunnin päästä mobiilitelefooni muistuttaa Inhimillisen tekijän ADHD-jakson uusinnasta, joka on ehdottomasti nähtävä, koska ensimmäinen lähetys jäi viikonloppureissun takia katsomatta. Ennen sitä ei siis tavallaan kannatakaan aloittaa töitä.

Otan ison mukin ja kaadan siihen paljon ruskeaa, vähän valkeaa.

Halla-aamu

2011-10-06T14:03:00.005+03:00

"Huominen päivä on tuulinen ja sateinen", kertoo Mette Meteorologi kympin uutisissa. Mulkoilen sääkarttoja ja ajattelen rumia ajatuksia seuraavan aamun koiralenkistä. Kumpparit ja koreteksit kehiin, ei kai siinä muu auta. Psyykkaan itseäni, että syysmyrsky vasten kasvoja on taatusti piristävä kokemus, ja sen pieksämänä on ihanaa palata sisälle tuoreen kahvin ääreen ja kuiviin vaatteisiin.

Herään kerrankin varhain ja kuulostelen aamun hiljaisuutta. Ei kuulu peltikaton ropsetta eikä tuulen pöhinää. Puut seisovat hievahtamatta ja rusottavat kilpaa auringon kanssa. Lämpöasteita on kolme. Siispä sittenkin vaelluskengät ja vliistakki.

Hieno aamu ja hieno koira! kehaisen kelpielle, joka seisahtuu polulle odottamaan hidasta emäntää. Lehtien tuoksu ja pienet koulubussin odottajat tuovat mieleen ne sadat aamut, joina hiivin huterien unien jälkeen ääneti tyhjään alakertaan, nieleskelin yökkäillen vanhaa lohkareista kaurapuuroa, pesin hampaat saunan pesuhuoneessa ettei äiti heräisi, ja jännitin bussista myöhästymistä.

Koulussa oli vaikeaa istua paikallaan ja keskittyä. Tunneilla piirtelin pulpettiin, kirjoittelin kirjelappusia ja kampasin hiuksia. Pelkäsin pilkkaajia ja pistokokeita. Naisopettajiemme ihannoima lainetukkainen rehtorisetä (jonka myöhemmin sain kuulla pelehtineen äitini kanssa) kävi silloin tällöin hiplaamassa poninhäntääni käytävällä ja hymyili leveää, niljakasta hurmaushymyään. Ruokatunnit olivat painajaista, koska en ikinä saanut ruokaani menemään alas ennen välituntia eikä aina edes seuraavan tunnin alkuun mennessä. Istuin yksin, pureskelin ja pureskelin.

Silti koulu oli myös turvallinen rutiini ja pakopaikka. Päivät sujuivat jokseenkin ennalta-arvattavasti lukujärjestyksen mukaan, eikä kiusaaminen ollut yhtä julmaa kuin kotona. Sain tehdä omia ratkaisuja, päättää kenestä pidän ja kenestä en. Jaksoin hyppiä twistiä ja narua väsymättä, ja kun kukaan ei ollut näkemässä, spurttasin ja liu'uin sukkasillani pitkää käytävää, kipitin portaita niin nopeasti kuin pääsin tai sulkeuduin vessaan tekemään ensimmäisiä meikkikokeilujani.

Laskeudumme koiran kanssa alavan suon laitaan, jonne aurinko ei vielä ulotu lämmittämään. Hallan huntu hohtelee vielä varvikossa, vaikka minä jo hikoilen fleecessäni. Tulkoon vain sadepäivä ja tuiverrus! Minulla on onneksi nyt oma paikka, josta ei tarvitse paeta.

Vuolle

2011-09-26T11:03:00.003+03:00

Nousen vaivoin pintaan unten syvyyksistä. Olen virunut betonisella porttikäytävällä ahdistusitkusta voipuneena, tuijottanut turtana eteeni ja lopulta hypännyt jyrkänteeltä järveen, painunut upoksiin, jäänyt kellumaan ja toivonut, että joku viimein huomaisi, pelastaisi.

Herääminen puhtaissa pehmeissä lakanoissa oman rakkaan vieressä on hämmentävää. Tunnen vielä loputtoman itkun turvotuksen kasvoillani ja lyijynraskaan lamaannuksen jäsenissä. Missä olen käynyt?

Terapiassa olen todennut, etten nykyään enää niin kovasti pelkää hiipuvani näkymättömäksi ja unohduksiin, vaikka voin hyvin enkä elä akuutissa draamatilanteessa. Pitkän aikaa olen pysynyt erossa pimeyden kierosta vetovoimasta, mutta näköjään en ole vielä niin kuivilla, että osaisin kuunnella toisten kokemuksia kietoutumatta niihin jollakin tasolla mukaan.

Vastaani on tullut viime aikoina useita liiankin tutun oloisia tarinoita, joihin liittyy henkistä ja fyysistä väkivaltaa, narsismia, hyväksikäyttöä, masennusta, paniikkikohtauksia, lääkkeitä, sairauslomia ja osastojaksoja. Tuntuu hienolta löytää ihmisiä, joiden kanssa voin antaa ja saada vertaistukea. Haluan, että minuun voidaan luottaa ja tukeutua. Samalla se koettelee minuutta, jota olen pala palalta koonnut. Täytyy potkia hieman rivakammin, jotta pohjavirtaukset eivät vetäisi puoleensa.

Deadline

2011-09-23T17:05:00.005+03:00

Addien viikko on ollut melkoista vilinää näin kotihiiren mittapuulla. (OffTopic: meillä taitaa olla ihka aitokin kotihiiri tuolla keittiökaapiston alla. Lahko: jyrsijät.)

Viime perjantaina meillä vietti iltaa viiden kelpien porukka emäntineen ja isäntineen, joukossa myös hurmaavanpehmoisia pikkupikkupentusia. Lauantaina kävin haastamassa keskittymiskykyäni erään agilityn kärkinimen koulutuksessa ja yllätin itseni rupattelemasta reippaasti vieraiden ihmisten kanssa. Kotimatkalla en pitänyt kiirettä, sillä appivanhemmat viipyivät yökylässä sunnuntaihin saakka. Heidän tunkeileva uteliaisuutensa ei jätä sijaa yksityisyydelle, joten vetäydyin varhain makuuhuoneeseen hengittämään.

Maanantaina rakas ystävä tuli nauttimaan kanssamme teetä ja sympatiaa. Vaihdoimme raskaita kokemuksia, ja ilokseni huomasin oman mielenterveyteni kantimet jo sen verran vankoiksi, että jaksoin antautua toisen tueksi koko painollani. Toisen murhe riipaisi silti syvältä, tottakai.

Tiistaina oli agiliitotreenit, joissa yksi isompi koira karkasi yllättäen Lunan päälle ja raapi sen mahanahkaan komeat naarmut. Muutoin treenit sujuivat hienosti, ja kävin taas loppuillan niin intokierroksilla, että jouduin rauhoittamaan itseäni kemiallisesti saadakseni unta.

Keskiviikkona olimme monta tuntia kylässä, jossa sain muhjutella isoa koiraa ja kömpelöä pentua ja jättikorvaista kania ja kahta pörheää kissaa ja villapullevia lampaita. Kahvipöydässä alkoi tuntua siltä, kuin päässäni olisi kuulokkeet, joista kumpaankin korvaan toistuu eri kanavia päällekkäin, yhtä kovalla volyymilla. Equasymit olivat kyllä autossa talon nurkan takana, mutta matka sinne olisi liian pitkä ja täynnä esteitä. Kotona pystyin enää tuijottamaan tyhjyyteen, vaikka töihin olisi ollut kiire. Valo särki silmiä ja äänet korvia. Unihiekan kaiherruksesta huolimatta elimistö ei tahtonut tyyntyä lepoon, siitä piti huolen myös liian myöhään otettu E.

Torstaina ei auttanut muu kuin paiskia töitä kaikki se aika, mikä terapiareissulta jäi. Päivä venyi illan yli, ja yöllä itkin uupumuksesta, kunnes nukahdin muutamaksi tunniksi rauhoittavan pillerin voimin. Tuli taas perjantai, pakkoherätys, pannullinen kahvia, loppurutistus. End of Business autuaat päivätorkut koiran kanssa, pitkä metsälenkki, sadekuuro niskaan, hermostus koiran hölmöilyyn, jäniksenraato tiellä. Armoton väsymys. Jatkukoon tämä perjantai-ilta iäti. Huomisia pihatalkoita en nyt uskalla edes ajatella.

Kelmu

2011-09-13T12:00:00.003+03:00

Tekisi mieli seisoa päälläni. Kuperkeikahdella, hyppiä ja hyrskyttää. Jotakin, mikä saisi reseptoreihin eloa. Minun ja maailman välissä on samea kelmu. Kelmun läpi elämä näyttää suurensuurelta ja hahmottomalta. Sanat ja asiat törmäävät kelmuun, valuvat liukasta ulkopintaa karkuun eivätkä pääse perille. Kuin olisin vieraassa maassa kielitaidottomana ja ilman silmälaseja. No comprendo. Ich weiss nicht.

Kuljen hitaammin kuin päivän tunnit, unohdun sivupoluille. Kolkko nalkutus takaraivon perukoilla patistaa eteenpäin, MENE JO, mutta mikä suunta? Mitä väliä, jos kaikki kuitenkin katoaa? Lehti putoaa, kuu käännähtää, taas on ilta.

Second opinion

2011-09-08T13:23:00.003+03:00

Addien aamuhäröilystä on näemmä tehty havaintoja. Mikä lie juorutoitottaja ollut liikkeellä.

Rikotut kuoret

2011-09-02T16:49:00.010+03:00

Törmäsin mielenkiintoiseen käsitteeseen selaillessani Tuire Kaimion kirjaa "Koirien käyttäytyminen". Ongelmakäytöstä-luvun kappale Ylivarovaisuus (sivuilla 332-333) koskee toki ennen kaikkea koiria, mutta kuvausta voidaan mielestäni soveltaa aivan yhtä lailla ihmiseen. Pystyn luontevasti asettamaan tekstin ylivarovaisen koiran tilalle itseni lapsena hipsimässä varpaisillani arvaamattoman "kouluttajan" talutushihnassa:

Ylivarovaisuus
Ylivarovaisuutta (frozen watchfulness) tavataan koirien lisäksi joskus myös muilla vangituilla eläimillä, kuten hevosilla. Tätä kaikkea muuta kuin luonnollista tilaa kutsutaan myös "munankuorilla kävelyksi". Ihmisellä ylivarovaisuuden aiheuttajia ovat muun muassa lapsuudessa koettu hyväksikäyttö tai selittämättömiä raivokohtauksia saavan perheenjäsenen kanssa eläminen. Tällaisen ihmisen perheenjäsenet saattavat alkaa liikkua mahdollisimman huomiota herättämättömästi.
---

(Addien huomautus: opettelin lapsena muun muassa avaamaan ja sulkemaan huoneeni oven täysin äänettömästi, astumaan lattian narisevien kohtien yli ja ottamaan vessapaperia mahdollisimman hiljaa telineestään.)

---
He myös tarkkailevat raivokohtauksia saavan perheenjäsenen toimia ja eleitä ja yrittävät havaita pienimmätkin merkit mahdollisesti käynnistymässä olevasta raivokohtauksesta. Ylivarovaisuuteen liittyvät muutokset koirien käyttäytymisessä ovat yllättävän samanlaisia kuin ihmisillä. Tähän psyykkiseen tilaan liittyvä pitkäaikainen stressi voi vahingoittaa myös fyysistä terveyttä. ---

Myös koiran muu hyvin epäjohdonmukainen ja painostava kohtelu voi johtaa ylivarovaisuuteen. Koiraa saatetaan esimerkiksi toisinaan rangaista voimakeinoin sellaisesta käyttäytymisestä, joka muulloin on sallittua. Jos koiralla ei ole mahdollisuutta ennakoida voimankäyttöä ja jos omistajalla on tapana kiukuspäissään pitää koiralle "sulkeisia" kesken kävelylenkin, koira joutuu olemaan jatkuvasti valppaana eikä se pysty rentoutumaan.
---

(Omistajallani oli täysin mielivaltaiset säännöt, joiden hän katsoi olevan "sanomattakin selviä", vaikka ne saattoivat vaihdella päivittäin. Esimerkiksi joskus sain tuntea olevani maailman halveksittavin olento, koska en kieltäytynyt kaverin tarjoamasta karkista. Seuraavan kerran vastaavassa tilanteessa heitin saamani namut peloissani maahan, mutta kotona vastaanotto olikin yllättäen karkkimyönteinen. Raivareita tuli missä ja milloin tahansa, riippumatta olosuhteista, aiheesta tai yleisöstä.)

---
Myös muu stressiä aiheuttava käsittely ja esimerkiksi perheenjäsenten riitaisat välit lisäävät ylivarovaisuuden riskiä.---

Miltä ylivarovaisuus näyttää?
Ylivarovaisuuden merkit ovat myös koirilla selviä ja helposti tunnistettavia. Koira tutkailee hellittämättä pienimpiäkin muutoksia ihmisen elekielessä ja mielentilassa. Se reagoi osaamiinsa käskyihin salamannopeasti ja yleensä vielä suurieleisemmin ja hosuvammin kuin olisi tarpeen. Se reagoi välittömästi ja voimakkaasti muutoksiin ihmisen käyttäytymisessä. Myös muut ärsykkeet saattavat saada sen reagoimaan liioitellen. Koiran oma-aloitteisuus vähenee.
---

(Puoliso ihmetteli kauan, miksi säpsähtelen ylimitoitetusti erilaisia ääniä tai saatan näyttää ylettömän säikähtäneeltä, jos en kykene ratkaisemaan jotakin arkista asiaa. Oma-aloitteisuuden puutteellisuus liittyy varmasti osaltaan adhd:n aiheuttamiin toiminnanohjauksen ongelmiin, mutta ne eivät ehkä yksinään riitä selittämään ajoittaista totaalijäätymistä ja tuskaisuutta tilanteissa, jotka vaativat yhteistyötä.

---
Ylivarovaisuuden erikoisin piirre on, että sekä koirat, hevoset että lapset saattavat epätoivoisesti kiertyä kiinni pahoinpitelijäänsä ja tuntevat suurta ahdistusta joutuessaan kauemmas. Ylivarovaisen koiran käyttäytyminen muistuttaa muiden ylivarovaisten eläinten käyttäytymistä myös siinä, että tila jää ikään kuin päälle, vaikka sen aiheuttaja ei ole paikalla: koira viettää aikaa hiljaisena omissa oloissaan, eikä se välttämättä innostu seurustelemaan lajitovereidensa kanssa.
---

(Tukalista kotioloista huolimatta itkin aina yökylässä ikäväahdistusta, ja tutuimmissakin kyläpaikoissa seisoskelin kuulemma pitkään säikyn näköisenä oven suussa ennen kuin uskalsin alkaa luottaa kehenkään.)

Askeleita

2011-08-30T12:57:00.006+03:00

Addie on palannut ruhtinaalliselta kahden viikon kesälomalta ja sovittelee metsittyneitä sormiaan varovasti näppäimille. Ajatukset hyppelehtivät vielä yleisurheilun MM-areenoilla, agilityradoilla, tanssisaleilla ja lenkkipoluilla.

Loman aikana olen kokenut epävirallisen kisaurani ensimmäisissä starteissa sekä surkuhupaisia rimanalituksia että iloisia odotusten ylityksiä. Olen samoillut kelpien kanssa uusilla metsäreiteillä kengät suovettä hölskyen ja talsinut Kallion katuja hiki noruen. Jalkani ovat muistaneet light reelin ja slip jigin rytmit pitkän tauon jälkeenkin, varpaankynsi on puristunut tummanpuhuvaksi, pohkeet hapottuneet kankeiksi ja ryhti kohentunut ylvääksi.

Ystävien kauneus on sykähdyttänyt minua, se miten heidän hiuksensa lainehtivat huolettomasti ilta-auringossa, miten heidän silmänsä nauravat ja miten he puhuvat lapsilleen pehmeällä äänellä, rohkeasti, vailla rooleja. Iloitsen heidän uusista kodeistaan, perheenlisäyksistään, siviilisäädyn muutoksistaan ja pienistä toipumisen askeleistaan.

Olen syönyt tavallista enemmän jäätelöä ja tavallista vähemmän adhd-lääkkeitä, poiminut kantarelleja, lukenut naistenlehtiä, letittänyt irokeesia ja venyttänyt penniä. Nyt pitäisi alkaa olla hieman vähemmän lomalla.

Töistä puheen ollen: Janssenin sivustosta löytyy ADHD-aikuisille suunnattu verkko-ohjelma Focus, jonka suomennos on omaa käsialaani. Ohjelmaan rekisteröityminen on maksutonta. Sivustossa on myös muuta tietoa ADHD:sta.

Nyt se selvisi...

2011-08-08T17:20:00.006+03:00

...nimittäin depression perimmäinen syy. AAHHAHHAHAAAA! On ihan pakko lainata erästä kommenttia, joka löytyi YLE:n uutisesta Nuorille toivoa uudesta masennushoidosta. Pyhää yksinkertaisuutta parhaimmillaan, olkaa hyvät:

"kiitos eheän kodin, tänään klo 13:19

Vapaa kasvatus ja helppo elämä tuo monenmoisia ongelmia tullessaan. Nuoresta pitäen kun joutuu/pääsee osallistumaan kodin jokapäiväisiin askareisiin, niin oppii elämän perusasioita ja samalla mielikin saa oikeanlaista mielihyvän tunnetta. Onneksi olen kasvanut kodissa jossa laiskottelua ei hyväksytty, siitä saan olla nyt aikuisena onnellinen. Eipäs ole pahemmin masennellut."

No kivat sulle. Minulla on siis vain ollut liian helppo ja laiska elämä. Vakavasti puhuen: on melko surullista lukea tällaisia naiiveja ja tietämättömiä lausuntoja sairaudesta, joka on monelle mitä raadollisinta arkipäivää. Eheä koti varmasti antaa hyvät lähtökohdat elämälle, mutta se ei takaa aivokemioiden vaivatonta toimintaa. Mielenterveysongelmista kärsivät ovat yleensä ihan tarpeeksi taitavia syyllistämään itse itseään, joten ulkopuolisia jeesustelijoita tuskin kaivataan.

Ei mikään pikkuhaitta – Jälkikirjoitus - MeNaiset Blogi

2011-08-04T17:33:00.001+03:00

Ei mikään pikkuhaitta – Jälkikirjoitus - MeNaiset Blogi

Korttitalo

2011-08-04T15:44:00.004+03:00

Koiran olemus terästäytyy pihalla ja se säntää metsän reunaan haukkumaan. Komentoni ja kutsuni kaikuvat kuuroille korville. Juuri kun päätän marssia perään hakemaan hölmöläistä pois, M huikkaa takaani jotakin, koiran talutin lennähtää avuliaasti portailta nurmikolle, käännähdän, ärtymys leimahtaa. (Koira kipittää jo takaisin ja muuttuu sivuseikaksi.)

"Et taaskaan voinut olla puuttumatta!", pauhaan M:lle ja tempaisen taluttimen lennokkaasti maasta, kuin ruoskan. Sisälläni velloo äkkiä raivokas ahdistus, kuten usein silloin, kun minua tullaan neuvomaan pyytämättä eikä minun anneta hoitaa tilannetta omalla tavallani. Helposti voisi luulla, että kyse on pelkästään Addien lyhyestä pinnasta, jääräpäisyydestä ja yhteistyökyvyttömyydestä.

Hetken kiehuttuani silmiä alkaa poltella ja tuntuu aivan siltä, kuin jokin lukko avautuisi. Siemailen syviä henkäyksiä raikasta ilmaa ja kerron hämmentyneelle puolisolle, mistä tässä oikeastaan kiikastaa.

Kyseisessä esimerkkitapauksessa huomioni suuntautuu kokonaan haukkujaan, ja keskityn täysillä päämäärääni (= karkulainen lopettaa turhan vouhotuksensa ja palaa pihalle). Rikkumaton keskittymisen tila on minulle harvinaista herkkua, mutta se on mahdollinen juuri tällaisissa hiukan jännittävissä tai ärsyttävissä tilanteissa, kun pieni tujaus adrenaliinia säätää vireyden kohdalleen.

Heti jos tätä haurasta jännitettä sohaistaan ulkopuolelta, se katkeaa. Mikä tahansa liikkuva elementti, hyvää tarkoittava kommentti, kysymys tai auttava käsi kaataa korttitalon, enkä enää hallitse hetkeä. Vituttaahan se, kun joutuu haalimaan levinneet kortit yksi kerrallaan takaisin pakkaan. Sillä aikaa tilanne ehtii tapahtua ja mennä menojaan.

Huomaan murheistuvani nyt siitä, etten ole ymmärtänyt tätä aiemmin enkä osannut pyytää itselleni ymmärrystä. Olen antanut häiritä ja keskeyttää itseäni koko ikäni, ja se on ollut pääkopalleni hirmuisen kuormittavaa. Olen soimannut itseäni siitä, että reagoin häiriöihin liian herkästi ja äyskin toisille syyttä suotta. Äyskimistä reilumpaa kun olisi ilmoittaa, että kiitos, pärjään kyllä ja toimin mieluiten omassa rauhassa.

M on varsin huojentunut lyötyäni kortit avoimesti pöytään. Hän on kovasti halunnut ymmärtää ja tehnyt kaikkensa ollakseen avuksi sopivalla tavalla. Koskaan ei vaan voi tietää, missä hihassa Addiella piilee ässä ja minkä taskun pohjalle jokerit ovat unohtuneet.

Unen uudet urat

2011-08-02T11:12:00.004+03:00

Unessa palaan yhä uudelleen Itämeren taakse. Joudun muuttamaan nykyisestä elämäntilanteestani vielä vähintään vuodeksi takaisin alivuokralaishuoneeseeni tai karuun opiskelijasoluun, aloittamaan taas yhden lukuvuoden koulussa, joka aikoinaan vei minusta kaikki mehut, ja tapaamaan jälleen niitä ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä.

Viime aikoina unen käsikirjoitus on kuitenkin alkanut muuttaa muotoaan. Olen ottanut oman koiran mukaani. Muuttopuuhiin on osallistunut rakas puolisoni ja jopa muutamia läheisiä ystäviä. Olemme sisustaneet kämppääni yhdessä ja suunnitelleet, mitä hauskaa voisimme tehdä uudessa/vanhassa kotikaupungissani seuraavina päivinä. En olekaan enää aivan yksin, ikävissäni ja surullinen.

Baanalla

2011-07-31T17:41:00.002+03:00

Nyt kun minulla on käsissäni puolitoistavuotias kultakimpale, jonka liikunnallinen lahjakkuus on havaittu harvinaislaatuiseksi, voin jo myötätuntoisesti ja hieman vinosti virnistäen muistella vuoden takaista ensikosketustamme agilityurheiluun.

Kuluneen kevään ja kesän aikana olemme kelpiinin kanssa käyneet viikoittain treenikentällä kouluttamassa toisiamme, törmäilemässä, liitämässä, riemuitsemassa ja möhlimässä. Olemme hytisseet sateessa, läähättäneet auringossa ja jahdanneet hyttysiä.

Minä olen joutunut kohtaamaan omia rajoituksiani, kun mokoma tarkkaavaisuustauti tekee odottamatta tepposiaan ja pyyhkäisee juuri opetellun radan lähimuististani hus pois kadoksiin ja koira turhautuu aloittamaan toistuvasti alusta. Kun minun samanaikaisesti pitäisi kyetä vielä ottamaan vastaan sanallisia ohjeita, reagoimaan niihin vuorovaikutteisella tavalla sekä ymmärtämään oikean ja vasemman ero, ei päästäni löydy kuin aavaa lakeutta.

Toisella kerralla, aivan yhtä yllättäen, kaikki jäsentyy päivänselväksi ja ohjaan pikkukiitäjää keskittynein, itsevarmoin ottein esteeltä toiselle. Kaivatut välittäjäaineet syöksähtävät hermosolusta toiseen yhtä vauhdikkaasti kuin pingomme radan läpi kuusi rimpulakinttua viuhuen. Maalissa huohotan ankarasti ja haluan mennä uudelleen! Kelpien silmät loistavat: mitä seuraavaksi?

Meidän pitää päästä kilpailemaan. Minulle valkenee, mikä tämän koirakon strategia on. Meistä ei tule tasaisen varmoja keskitien suorittajia. Olemme rohkelikkoja riskinottajia, jotka painelevat täysillä joko huipulle tai pohjalle. Yksi virhe radalla voi riittää hylkäykseen, mutta jos sitä virhettä alkaa pelätä, saa hyvästellä myös haaveet nopeista nollaradoista. Vauhti ja ketteryys ovat meidän valttejamme, ja jonakin hyvänä päivänä olemme ihan ykkösiä. Siihen saakka viiletetään iloisesti virheitä päin ja hymyillään hylyille!

Liattu

2011-07-27T11:01:00.006+03:00

Aamulehden kolumnisti Markus Määttänen kirjoittaa vastenmielisintä tekstiä, mitä olen aikoihin lukenut: "Tytön puute sairastuttaa miehenalun".

Oikeasti. Minua oksettaa. Juttu liippaa aivan liian läheltä mennäkseen edes huonon huumorin piikkiin. Olen järkyttävän tietoinen siitä, että Määttäsen tavoin ajattelevia ihmisiä on monta, tässä samassa maailmassa. Samassa maassa.
Samoista vanhemmista syntyneinä.

Niin kauan kuin olin jonkinlaisissa tekemisissä biologisen veljeni kanssa - noin 25-vuotiaaksi - sain päivästä toiseen kuunnella katkeraa vuodatusta sylin puutteesta. Ja toisaalta siitä, miten hirveältä tuntuu, kun joku toinen on löytänyt rakkauden*. Miten kateus myrkyttää ja viha saa haluamaan toiselle pahaa. Että toinen raiskattaisiin, että tämä menettäisi rakkauden. Että voisi omin käsin repiä siltä toiselta rakkauden kappaleiksi. Neitsyys oli suurempi ongelma kuin depressio, epävakaa persoonallisuus ja neurologiset oireyhtymät. Kaikki muu oli vain seurausta siitä, ettei kukaan antanut syliä.

(*Rakkaus = seksi)

Jonkun söpön tytön pitäisi tulla ja parantaa. Kuka tahansa kelpaisi.
Ystäväni kelpaisivat. Minäkin kelpasin paremman puutteessa. Paljonpuhuvat katseet, joita meihin kohdistui, olivat täynnä vihamielistä vaativuutta, mielistelevää uhriutta ja synkeää syyllistystä. Joka päivä. Olimme kauniita esineitä, jotka ovat olemassa vain kiusaksi, ellei niihin saa koskea. Aina ei siis voinut olla koskemattakaan, sillä minkäs syrjäänvetäytyvä nuori mies itselleen mahtaa. Itse hän arveli tilaisuuden tekevän varkaan.

Huoneeseen sai törmätä milloin vain, tekosyyllä tai ilman, etenkin jos toinen oli vähissä vaatteissa tai pesulla. Se, joka peitteli alastomuuttaan tai muutoin suojeli yksityisyyttään, sai kuulla olevansa naurettavan estoinen. Pitäisihän nuoresta naisesta tuntua aivan luonnolliselta, että oma veli / parhaan ystävän veli haluaa tulla mukaan saunaan, tanssia hitaita ja zoomailla videokameralla lyhyen hameen alle. (Minustahan olisi voinut tulla vaikka massamurhaaja, jos kukaan nuori mies ei olisi lähestynyt minua tuhmuudet mielessään!)

Oikea rakkaus parantaa kyllä paljon, ja ihmisen mieli sairastuu, jos perustavanlaatuiset kiintymyssuhteet jäävät puutteellisiksi tai vääristyvät. Jokaisella tytöllä ja pojalla, naisella ja miehellä on tarve saada läheisyyttä ja tulla hyväksytyksi. Sen sijaan jokaisen on aikuistuessaan otettava itse vastuu tarpeistaan, opeteltava vastavuoroisuutta ja sosiaalisia taitoja. Mielen sairauksia ei deittailemalla paranneta, kyllä niissä on kyse paljon mittavammista syy-seuraussuhteista.

Toisen pelastajaksi ja lohduttajaksi alistuneen ihmisen haavat puolestaan saattavat tulehtua vuosikymmeniksi, joten kehottaisin ihan ketä tahansa pysyttelemään kaukana kaikenlaisista epätasavertaisista hoiva- ja valtasuhteista. Minussa on vieläkin likaa, jota en saa pois.

Maanantaikampanja

2011-07-25T10:32:00.004+03:00

Päänsisäiset luottovähättelijäni Kasuriset järjestävät jälleen viikon alkajaisiksi mainion maanantaikampanjansa. Ne soittavat täydellä volyymilla Lea Lavenia: "Ei oo, ei tuu, ei tipu lämpöä enkä sano juu (juu-uuu)..." (WTF??? En kuule ajatuksiani.)

- Äkkiä ylös sängystä! Miten voikin ihminen olla noin uskomattoman itsekuriton, ettei vain kykene nousemaan, jos vähän väsyttää!? Kello on jo noin paljon ja päivä menee hukkaan! Et voi olla eilisestä väsynyt, koska et urheillut, siivonnut, käynyt mustikassa tai tehnyt mitään muutakaan tarpeellista! Nyt lenkille siitä! Etkö saa sitä koiraa edes tarpeilleen? Olet tietysti ruokkinut sitä jotenkin väärin! Hopihopi, kiiruusti töihin! Tänään ei sitten puhettakaan sohvasta, pelaamisesta, karkista eikä jäätelöstä! Ei mitään elämästänauttimishömppää, vaan kuria ja järjestystä!

"EI MUA HILPEÄT HIDALGOT VIE MINNEKÄÄN, SE ON KYLLÄ NOU TÄNK YUUUUU..."

ADHD-asiaa verkkomediassa

2011-07-20T11:57:00.003+03:00

	"ADHD-ihmisillä on puutetta dopamiinista (ADHD-aikuisten vastine CCHR:n tiedotteeseen 13.7.) http://www.verkkomedia.org/news.asp Olemme hyvin huolissamme Ole Lindellin Verkkomediassa 13.7.2011 julkaistusta kirjoituksesta jossa hän kritisoi ADHD:n lääkehoitoa. Tutkimustulosten lisäksi omat kokemuksemme ADHD-aikuisina ja ADHD-lasten vanhempina vahvistavat kiistatta lääkityksen hyödyn muun kuntouttavan toiminnan apuna."

"ADHD-ihmisillä on puutetta dopamiinista (ADHD-aikuisten vastine CCHR:n tiedotteeseen 13.7.)

http://www.verkkomedia.org/news.asp

Olemme hyvin huolissamme Ole Lindellin Verkkomediassa 13.7.2011 julkaistusta kirjoituksesta jossa hän kritisoi ADHD:n lääkehoitoa. Tutkimustulosten lisäksi omat kokemuksemme ADHD-aikuisina ja ADHD-lasten vanhempina vahvistavat kiistatta lääkityksen hyödyn muun kuntouttavan toiminnan apuna."

Käy lukemassa ADHD-aikuiset Ry:n vastine ja Lindellin kirjoitus osoitteessa
http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=5&id=678&fb_ref=5_678&fb_source=group

Supraspinatus perkeles

2011-07-19T16:12:00.003+03:00

Depistyttää ja vihastuttaa.
Syy on sinänsä pieni - ainakin toistaiseksi. Epäilen kiertäjäkalvosimen tulehdusta, sillä olkapäätä vihloo ilkeästi kun kohotan kättä sivulle. Buranalla, kylmähoidolla ja levolla tämän vaivan pitäisi talttua.

Mutta minkäs teet, kun kärsivällisyyttä on annettu kahvilusikan kärjellä. Juuri tänään olisi agilitytreenit. Juuri tänään haluaisin asentaa pyörääni uuden springerin ja testata sitä. En voi uida. En pysty ripustamaan pyykkiäkään. En kykene edes sulkemaan auton takaluukkua. Punttien nostelemisesta nyt puhumattakaan.

En voi IKINÄ tehdä MITÄÄN. Olen vanha ja heikko.

Mieli käpristyy mustanpuhuvaksi mytyksi ja täyttyy ahdistavista kuvista.
Mitä jos tämä kipu kestää koko viikon? Monta viikkoa? Kroonistuu?
Mitä jos joskus vammaudun loppuiäkseni, enkä voi enää koskaan urheilla?
Mitä jos koira vammautuu?
Miksi aika kuluu näin nopeasti? Kesä on kohta ohi. Kaikki kuihtuu.
Tulee talvi. Elämä kuluu. Koira vanhenee. Kaikki vanhenevat.
Koiran elämä on lyhyt. On elo maallinen kuin varjo vaan.
Kuka tahansa voi sairastua ja kuolla. Milloin tahansa.
Kaikki loppuu, eikä kukaan voi estää sitä.
Miksi en voi tietää? Miksei kukaan voi tietää?

Laumaloma

2011-07-18T10:24:00.005+03:00

Rakas päiväkirja - eikun blogi,
Vietimme ylimääräisen miniloman livahtamalla pitkäksi viikonlopuksi kaupunkiin ystävien luo. Emäntäperheemmekin on rakennettu naisten välisestä rakkaudesta, ADHD:sta, koirista, kasvisruoasta, vihreästä ja pinkistä, joten yhteiset tapaamisemme ovat täynnä tohinaa, ymmärrystä ja pehmeää törmäilyä. Harvinaisen nopeasti olemme hitsautuneet neljän ihmisen ja kolmen koiran laumaksi, joka sinkoilee, peuhaa ja nauraa itsensä väsyksiin ja pötköttelee sitten tyytyväisenä pitkin olohuonetta mahat pullollaan herkkuja. Välillä joku lauman jäsenistä murahtaa muille tai vetäytyy hetkeksi omaan rauhaan, jotta jaksaa taas lukea toisia. Kun tulee aika lähteä kotiin, emäntämme toteavat pilke silmäkulmassa, että ihanaa kun kävitte ja ihanaa kun lähdette. Ikävä meinaa iskeä jo lähtöhalin puristuksissa: milloin nähdään taas?

Reissun jälkeen väsyttää, kuten aina, ja oma koti hohtaa kuin satulinna. Maailman paras paikka. Olen irtautunut arjesta ilmeisen tehokkaasti, sillä kaipaan innokkaasti omia rutiineitani. Vatsa on tukossa kaikesta pitsasta ja karkista, hartiat jumissa vieraasta tyynystä ja kasvot näppylöillä matkavoiteesta. Haluan mennä ajoissa nukkumaan, kulkea vapaana seitsemän ojan lenkillä, ison kiven tiellä ja hevosreitillä, syödä kuitupitoisia pähkinämuroja, piilottaa koiran aamunappulat kumisiin aktivointileluihin, leikata varpaankynnet terassin portailla, kerätä puputtimille voikukanlehtiä heinäsirkkojen sirityksessä, pestä pyykkiä, lenkkeillä ja punnertaa. Miksipä en jaksaisi tehdä töitäkin tässä hiljaisessa aurinkoisessa tuvassani.

Helteet jatkuvat, lisää rakkaita lomalaisia on tulossa kylään ja muu laumakin on ihan tuossa virtuaalisen kulman takana.

Päänvyörymä

2011-07-05T10:32:00.005+03:00

Optikkoliikkeen verkkokauppatunnukset saapuvat viimeinkin sähköpostiini, ja kirjaudun innokkaana palveluun jo ennen aamukahvia. Kokeilupiilarit ovat olleet käytössä kuukauden verran, ja nyt pääsen tilaamaan ne varsinaiset linssit, joissa voimakkuuksien pitäisi olla viimeisen päälle kohdillaan. Reseptini on verkkokaupassa valmiina, eikä minun tarvitse kuin vähän klikkailla, niin linssit hypähtävät virtuaaliseen ostoskoriini. Kätevää!

Mutta mitä vittua. Ostoskorissa on nyt puolen vuoden satsi oikean silmän linssejä. Hinnat ovat siis todellakin kappalehintoja. Kun napsautan vasemman silmän pakkausta, loppusumma kaksinkertaistuu käden käänteessä. Aaaaaangst.

KUN ON VIHDOIN SAANUT HOMMATUKSI NE PERKELEEN PIILARIT 18 VUODEN JAHKAILUN JÄLKEEN JA TODENNUT NE HYVIKSI NIIN EIKÖS LOPU SEKIN LYSTI LYHYEEN KUN KAIKKI TILIT ON TYHJILLÄÄN EIKÄ MULLA TODELLAKAAN OLE OIKEUTTA OSTAA IKINÄ MITÄÄN KOSKA OLEN NIIN SAATANAN SAAMATON ETTEN EDES TÖITÄ PYSTY TEKEMÄÄN JA JOUDUN VIELÄ ELÄKKEELLEKIN KOSKA OLEN KYVYTÖN JA SIKSI SAAN KÖYHISTELLÄ LOPPUELÄMÄNI JA FIRMA MENEE KONKURSSIIN EIKÄ MEILLÄ OLE VARAA MEIDÄN ELÄMÄÄN VAAN ME MENETETÄÄN KAIKKI JA KUOLLAAN POIS ENKÄ SAA KOSKAAN TOISTA KOIRANPENTUA JA SE ON MULLE IHAN OIKEIN KOSKA KAIKKI ON MUN SYYTÄ -
ENKÄ -
SAA -
HENKEÄÄÄH.

Eläköön

2011-06-30T13:26:00.004+03:00

Terapia jäi eilen kesätauolle. Viimeisen käynnin kunniaksi otin pikku TeraPiskin mukaani. Terppatäti heltyi lepertelemään ja ihastelemaan mustaa touhotinta niin, että unohti puhua asiaa ja pyyteli sitten anteeksi harhautuneisuuttaan.

Terppa nosti esiin osa-aikaisen työkyvyttömyyseläkkeen mahdollisuuden. Hmmm. Eläkkeelle? Olisiko vähän noloa ja luuserimaista? Ansaitsisinko edes mitään lisätukea, sehän olisi suorastaan huijausta, koska jos on laiska ja saamaton työssään, niin itsehän siitä pitää kärsimän? Ehdotus kuulosti kuitenkin aika lailla minun tilanteeseeni sopivalta, sillä alkuvuoden pitkän saikkujakson aikana kypsyttelin hiljalleen ajatusta, ettei kokopäivätyö ehkä kerta kaikkiaan ole minua varten. Näillä keskittymis- ja stressinsietolahjoilla ei ole mielekästä sinnitellä jaksamisen äärirajoilla ja taipua palkattomiin toipumisvapaisiin tai tehottomuuspäiviin, jotka vain ruokkivat huonommuuden ja syyllisyyden tunteita. (Sitä paitsi samoissa oloissa kasvanut ja osin samoilla diagnooseilla varustettu veljeni on ollut täydellä työkyvyttömyyseläkkeellä jo parikymmentä vuotta.)

Eihän minun tarvitsisi edes kertoa kenellekään, että olisin jonkinasteinen eläkeläinen. Jatkaisin kuitenkin samoja hommia kuin nyt, kenties jopa jokseenkin saman verran, sillä en voi parhaalla tahdollanikaan väittää, että työpanokseni olisi tähänkään asti monenakaan päivänä vastannut täyspäi(väi)stä. Aion sulatella tätä vaihtoehtoa syksyyn (jonka saapuminen ikinä koskaan ei tule kysymykseenkään), jolloin tapaan psykiatrin ja terapeutin yhteisen hoitoneuvottelun merkeissä.

Minä voin nyt varmaankin paremmin kuin koskaan, enkä pelkää mitätöityväni, jos sanon sen. Jotenkin minulla tuntuu olevan yhä enemmän tilaa ympärilläni ja keinoja säästää voimavarojani. Peilikuvani ei herätä sisäsyntyistä häpeää ja vastenmielisyyttä, enkä pyytele joka päivä vahvistusta kelpoisuudelleni. Ahdistuksen vihlaisut ja sydäntä puristavat pelot ovat osa minua, mutta tällä hetkellä se osa on pieni, takataskuun mahtuva. On niin paljon muuta, suurempaa, kuten lämmin tuuli ja viileä vesi, kiintymys ja ihokosketus, riemunkirjava hellemekko ja lintupentuja vilisevä metsä.

Yöpilvien kepeä valo

2011-06-16T12:12:00.010+03:00

Paljon on taas tapahtunut kesäkuisen viikon aikana. Ei mitään maita mullistavaa, vaan sopivankokoisia, mutkattomia juttuja.
Olen
- uinut viileässä vedessä innokkaan koirani rinnalla
- totutellut piilolinsseihin, uusiin aurinkolaseihin ja kaksiin uusiin silmälaseihin
- nauttinut kotitoimiston eduista terassilla syreenin varjossa
- tavannut tätiäni pitkästä aikaa ja ilahtunut hänen hyvästä voinnistaan
- hikoillut helteessä ja palellut sateessa
- ollut yökylässä rakkaiden ystävien luona ja silitellyt silkkisiä eläimiä
- nukahtanut satakielen lauluun asvaltintuoksuisessa kesäkaupungissa
- kahlannut lämpimässä meressä koiralauman keskellä
- pistäytynyt varavanhempien luona kahvilla
- osallistunut agikurssin päätteeksi pienimuotoiseen möllikisaan, tehnyt täydellisen onnistuneen, voittoisan suorituksen ja ollut suunnattoman ylpeä upeasta kelpiekiitäjästäni
- hakenut naapurin koiravanhuksen viikoksi lomahoitoon, kuunnellut äänekästä kuorsausta, kuivaillut isoa ja pientä mutaista vesipetoa monta kertaa päivässä ja naureskellut toverusten leikkisää tenuamista
- käynyt päivittäin samaisessa naapurissa hoitamassa kahta veikeää pallosilmäistä kissaa
- kastellut kenkäni metsätähtien seassa
- astahtanut avoimin mielin vaa'alle ja todennut painoni nousseen oikeastaan aika sopivaksi
- tuntenut enemmän iloa ja vapautta kuin huolta ja ahdistusta.

(Kuvan copyright: Mika Yrjölä)

Joka suvi ihme uus

2011-06-09T12:44:00.003+03:00

Helteisen päivän iltana raahaan piha-aittaan peiton, kaksi tyynyä, vesilasin ja pillerirasian. Koira seuraa kummissaan perässä, kun hipsin nurmikon poikki yöhepenessä. Se ei osaa rauhoittua, kun näin yllättäen tapahtuu jännittävä seikkailu nukkumaanmenoajan jälkeen. Kuuntelen levotonta tassuttelua vanhoilla lattialankuilla, nurkkien nuuskuttelua, inisijöiden metsästystä ja mattojen kuovintaa, ja olen aivan hilkulla luovuttaa. Tulee ikävän häivähdys takaisin tuttuun ja tavanomaiseen, omaan hiostavaan makuuhuoneeseen, parisängyn natinaan ja puolison kuorsaukseen.

Äkisti tohina taukoaa, vaihtuu tasaantuvaksi tuhinaksi. Tirkistän silmäluomen raosta matolla retkottavaa mustaa hahmoa. Heleä kesäyö tihkuu pienestä ikkunasta hyttysverkon takaa, me olemme hämärässä pesässä suhisevan metsän suojissa ja linnut laulavat läpi yön. Varhain aamulla, kun ilma on jäähtynyt, koira siirtyy lattialta patjalleni ja minun viileät käsivarteni kietoutuvat sen ympärille lämmittelemään. Mietin sumeasti, miten mahtavaa on saada nukkua poski poskea vasten petoeläimen kanssa, joka halutessaan voisi helposti murskata minut kulmahampaillaan tai juosta pois luotani. Miten kiehtovaa, ettei se halua niin.

Torstaiaamu, tavallinen työpäivä. Käännän suurta ruostunutta rauta-avainta, kömmin häikäistyvin silmin liian matalasta oviaukosta ja hämmästyn ulkoilman lempeää lämpöä.
Tule aamuhun hymyilevään, tule tuoksuun syreenein! (V. A. Koskenniemi)

Aikuisiän AD/HD

2011-05-31T16:09:00.003+03:00

"Tällä on aadeehoodee!", eräs koiranomistaja heittää lemmikistään, joka ei tahdo pysyä paikallaan, vaikka pitäisi. Toisia läsnäolijoita naurattaa kovasti. Aadeehoodeet on just tuommoisia. Hupaisia härvääjiä, sinne tänne sinkoilijoita. Jos lapset syövät paljon sokeria, niistä tulee ihan aadeehoodeita. Joskus aikuisetkin voivat olla sellaisia, jos ovat juoneet liikaa kahvia ja nukkuneet liian vähän.

Mutta todellisuudessa AD/HD:n ydinoireet kovin harvoin näkyvät ulospäin. Hämmästyttävän moni diagnoosin saanut on kohdannut "ei susta uskoisi" -kummastelua ja "kaikkihan tekee virheitä" -vähättelyä. Toisaalta lähipiirissäni on ihmisiä, jotka puhuvat paljon, myöhästelevät, kolhivat itseään ja hukkaavat tavaroita, mutta joiden elämä kuulemma tuntuu olevan aivan riittävästi hallinnassa ja ajatukset selkeässä järjestyksessä. He eivät saisi AD/HD-diagnoosia eivätkä koe sellaista tarvitsevansakaan.

Sopivan lyhyt ja ytimekäs perustietopaketti aikuisiän tarkkaavaisuushäiriöstä löytyy täältä.

Ryhmäliike

2011-05-23T13:55:00.007+03:00

Maanantaiväsymyksestä huolimatta pursuilen iloa ja kiitollisuutta niistä ihanista ihmis- ja koiraystävistä, jotka tuovat elämääni roppakaupalla välittämistä, naurua, kiihkeää maailmanparannusenergiaa, täpötäysiä kahvikupillisia, synttärionnitteluja, punkinpoisto-operaatioita, kielikylpyjä, kanssahäröilyä, mutaroiskeita ja polkuanturoiden tuoksua.

Stratus fractus

2011-05-19T14:09:00.010+03:00

Saamattomuuden ruumiillistuma = Addie tänään. Eilisillan tärisin viluhorkassa match show -kehän laidalla ja totesin taas kerran, ettei ole minun lajini moinen paikallaan taivastelu ja tuntikausien odottelu. Oman koiran ja oman puolison häikäisevää kauneutta oli tietenkin ilo katsella kehässä, mutta muu seisoskelu turhautti ja sai alaselän särkemään. Kotona otin vahingon takaisin ja jämähdin lököhousuissa sohvalle pelaamaan yli puolenyön, koska ei vain nukuttanut. Eikä uni tullut silmään vielä tunnin kuluttuakaan peiton alla piikkimaton päällä.

Sen sijaan aamulla nukutti. Ja koska ei ollut kiire töihin, ei mikään kimmoke houkutellut ponnahtamaan uuteen päivään. Kymmenen jälkeen raahauduin aamupesulle ja koiran kanssa ulos, enkä oikein ymmärrä, mihin tämä päivä on sen jälkeen valunut. Kello on puoli neljä, enkä ole liikauttanut eväänikään töiden suuntaan. Olen lähettänyt yhden tekstiviestin ja yhden Facebook-viestin, lueskellut yhtä blogia ja yhtä keskustelupalstaa. Siinä se.

Kaikkein vähiten motivoi anopin pyytämä käsityöohjeen käännös, josta en tietenkään voi veloittaa normaalia palkkiota. Anopin mielestä homma varmasti sujuu minulta käden käänteessä siinä sivussa, eihän siihen paljon aikaa mene, ja olisi ihan kiva saada käännös pian takaisin että pääsisi virkkaamaan pitsiä eläkepäivien ratoksi.

Viikko on ollut repaleista matalalentoa vanhoin tutuin merkein: kylmiä kiviä rinnan alla, ilottomuutta, hulluksi tulemisen pelkoa, kelvottomuuden tunteita, sydämen muljahtelua. Koin olevani totisesti terapian tarpeessa keskiviikkona. "Sinulla on täysi oikeus olla tässä hetkessä juuri sellaisena kuin olet", terapeutti painotti. "Tunteet eivät koskaan valehtele, niihin voi luottaa." Hän muistutti myös, että lapselle on erittäin vaurioittavaa, jos sen annetaan ymmärtää olevansa syyllinen vanhemman pahaan oloon. Etenkin toistuvina tällaiset kokemukset jättävät ihmiseen syvän pahuuden ja häpeän tunteen.

Kunpa sisäistäisin tämän. Mitä siitä, vaikka olisinkin tänään laiska, vaativa taikka pahennusta herättävä. Olen elävä ihminen, en ikiroutaa. Polvitaipeessani nukkuu lämmin eläin, ja huomenna tuuli kääntyy länteen.

(Stratus Fractus cloud. Photo by [1])

Takatalvi

2011-05-15T20:15:00.003+03:00

Ilmassa on kevään epävakautta ja sielussa selittämätöntä ahdistusta. Hirviöäidin röntgenkatse porautuu minuun vuosienkin takaa, hulluus, jota olen paennut, puukottaa vatsaan odottamattomista suunnista.

Toisaalla syöpä kovertaa erään lähisukulaisen elämää yhä ohuemmaksi, hän on hyvä ihminen, joka ei ole satuttanut ketään, kaikkein vähiten omaa lastaan. Äidillä ja pojalla on vain toisensa, sillä pojan isä löytyi mökiltä köysi kaulassa vuosia sitten, kun poika oli vasta teini-iässä. Mutta heillä on toisensa, ja he ovat aina tukeneet ja kunnoittaneet toisiaan, kestäneet raskaat ajat yhdessä ja taistelleet eteenpäin. Pojan äiti on nyt kolmatta kertaa sairauden armoilla. Tiedän, että pojan hätä on suuri, vaikka hän on jo aikuinen ja vaikuttaa urhealta.

Elämä on joskus kohtuuttoman epäreilua. Hirviöäiti ei ole kuolemansairas. Joutaisi olla, saatana! Minuun iskee viha, joka kirvelee ja kipunoi. Hirviö uhkaili kuolemallaan harva se päivä, virui sairaalassa milloin minkäkin dramaattisten aivo-, vatsa- tai sydänoireiden musertamana, teki itsestään tappouhkausten viattoman uhrin, ajoi pari autoa romuksi ja selvisi kuin ihmeen kaupalla pintavammoilla. Mikäs pahan tappaisi.

Kiukkuan, kiroilen ja itken. Katala elämä! Juuri kun olisi kivaa, niin jostakin pyryttää paskaa niskaan. Tätä sukua on koeteltu jo aivan riittämiin.

Hukutan murhettani kelpietreffeihin, euroviisuhurmokseen ja jääkiekkojännitykseen. Juoksen koiran kanssa pitkään metsässä, syön salmiakkia ja painaudun oman kullan kylkeen. Minä en jaksaisi nyt kantaa raskaita taakkoja. Kurotan häpeän yli ja uskaltaudun pieneksi.

Katse ikuiseen sineen

2011-05-10T16:35:00.002+03:00

Med kroppen mot jorden
och blicken i det eviga blå
är jag bortom tankarna och orden
där finns inget jag måste förstå.

(Lisa Ekdahl: Kroppen mot jorden)

Toimitusjohtajan tehotiistai

2011-05-10T13:08:00.004+03:00

Hassu aamu. Vaikka ilta on taas venähtänyt pitkäksi töiden ja jääkiekon parissa, puoli seitsemältä nielaistu aamulääke herättää tasan tunnin kuluttua. Päätän, että varhaisaamuissa on oma hohtonsa (vain varhain aamulla voi elää moisessa harhaluulossa), ja ponkaisen uuteen päivään. Vedän verhot auringon edestä, laitan kahvin porisemaan, avaan aamu-TV:n ja vien koiran pihalle asioimaan.

Sitten linnoittaudun sohvalle läppärin kanssa ja annan Lunan painautua kylkeen jatkamaan aamu-uniaan. Nauran ällistyneenä veteraanikania, joka puputtaa suuhunsa lattialta löytämänsä koiranruokanappulan, vaikka on aina ollut varsin valikoiva ja vannoutunut vegaani. Avoimesta ikkunasta valuu kesää ja laulua. Työympäristössäni ei toden totta ole valittamista. (Ellei oteta lukuun sitä, että tuki- ja liikuntaelimistöni on kiertynyt, kasautunut ja solmiutunut mitä epäergonomisimmalla tavalla.)

Pirtsakan päivän aloituksen jälkeen huomaan pian, etten ole nukkunut tarpeeksi. Ai niin juu, stimulanttipillerit, kahvi, pepsi ja ylenmääräinen päivänvalo eivät riitäkään unen korvikkeeksi.. Huomenna terapeutti taas penää minulta suunnitelmallisuutta työrytmini suhteen. En ole vielä ehtinyt miettiä sitä, kun on pitänyt tehdä töitä ja harrastaa ja laiskotella.

Illalla on tiedossa viikon toiset agitreenit ja sen jälkeen euroviisuvalvojaiset. Työn dedis on huomisaamuna, joten nyt täytyy vain urakoida silmät ristissä. Tehoa löytyy kyllä, kun on pakko. Jos vain hetken lepuutan päätäni tässä sohvan selkänojalla...

Perhosten maailma

2011-05-09T11:02:00.005+03:00

Olen hirmuisen onnellinen siitä, että jaksan taas nauttia elämäni kauneudesta kaikilla mausteilla:
ikkunan avaamisesta aamuisin,
pitkistä ja kuraisista metsälenkeistä koiran kanssa,
isosta kahvimukillisesta ja hömppälehdestä omalla terassilla,
kiireettömästä rullaluistelusta ystävän kanssa,
palelemattomista paljaista käsivarsista,
punarinnan pulinasta kirkkaassa hämärässä,
liian pitkään valvomisesta lätkämatsien ääressä,
tyynyhepuleista rakkaimpani vierellä.

Ahdistuksen ja pelon vihlaisuja tulee ja menee, mutta ne kuuluvat tähän pakettiin.
Toki olen elänyt reippaasti yli varojeni, tullut tilanneeksi uudet räväkät hienot silmälasit ja neutraalit asiallisuussilmälasit tummentuvin linssein ja piilolasit, joiden hinta- ja kestotietoja en muistanut kysyä/kuunnella, tuskastunut optikkoliikkeessä liian pitkiin odotteluihin, liian moniin kysyviin sanoihin ja katseisiin, lukuisiin valintoihin, harhaanjohtaviin tarjouksiin ja järkyttäviin loppusummiin.
Toki olen viettänyt aikaa itsesyytelmien vallassa, koska en ole saanut keskenkasvuista koiraani hallintaan kaikissa tilanteissa, ja koska en ole vastannut läheskään kaikkiin saamiini viesteihin, ja koska kinusin itselleni nuo skiket vaikka niillä ei pystykään etenemään missään koiramaastopoluilla, ja koska en osaa arvioida ja suunnitella omaa työtehoani realistisesti.
Toki olen unissani soutanut syvässä surussa ja pohjattomassa yksinäisyydessä, josta herääminen on suuri helpotus.

Herääminen valon ja perhosten maailmaan, syreeninsilmujen ja mantelisilmien malttamattomuuteen! Kuka jaksaa murehtia työstä ja rahasta? Minulla on metsää varpaiden välissä!

Koukusta toiseen

2011-05-01T14:51:00.006+03:00

Surmontilin lopettaminen on taas saanut ihoni kutiamaan ja paukamoimaan vimmatusti. Sairastin lapsena vaikean, kenties stressiperäisen nokkosrokon, jonka seurauksena kasvoni turposivat tunnistamattomiksi ja nivelet kipeytyivät niin, että pääsin pyörätuolikyydillä pitkin lastenklinikan käytäviä. Sen jälkeen ihoni on aina ollut herkkä oireilemaan nokkosihottumalla ja piirtopaukamoinnilla.

Kuten olen joskus aiemminkin kertonut, Surmontilin taukokokeiluni ovat joka kerta kaatuneet siihen, että urtikaria yltyy sietämättömäksi syyhyksi ja raavin itseni ruoskitun näköiseksi. Lääkärit eivät ole osanneet selittää tätä yhteyttä, mutta eräästä Duodecimin artikkelista löytyi vihdoin yhden lauseen viittaus, joka vahvistaa epäilyni: "...trimipramiini ja doksepiini ovat tehokkaita antihistamiineja". (Surmontilin vaikuttava aine on juuri trimipramiini.) Olen siis huomaamattani siinä sivussa pitänyt iho-oireet kurissa vajaan neljän vuoden antihistamiinikuurilla.

Eilen illalla nukkumaan käymisestä ei tahtonut tulla mitään, kun kutina alkoi tehdä olon tuskaiseksi. Onneksi nyt vihdoin tajusin, että vaivaan on saatavilla muutakin helpotusta kuin epätoivoinen kosteusvoiteella puljaaminen. Nappasin tavallisen antihistamiinipillerin, Zyrtecin, jotta ei ihan luomuiluksi menisi tämä elo. Miksi en tiennyt tämän taudin nimeä jo silloin lapsena, kun nousin monta kertaa yössä valelemaan itseäni Yves Rocher'n postimyynnistä tilatulla imelänhajuisella kehäkukkaemulsiolla, tai silloin teininä, kun vaivihkaa hankasin syyhyävää selkääni koulun röpelöiseksi rapattuun ulkoseinään?!

Ilo-olo!

2011-04-30T14:19:00.002+03:00

Olen nukkunut hyvin luomuna!
Olen selviytynyt työprojektista ajoissa!
Olen saanut M:ltä SKIKET hääpäivä-/synttärilahjaksi!
Olen kokenut aivan parhaita hetkiä ilta-aurinkoisessa metsässä oman pikkupaimentimen ja isomman lainapaimentimen kanssa!
Huomenna on toukokuu!

Unikoulu

2011-04-27T09:50:00.005+03:00

Kontrollikäynnillä pääkäri ehdottaa iltapilleristä luopumista. Olen käyttänyt pientä annosta Surmontilia unen turvana melkein neljän vuoden ajan, sillä se rauhoittaa ajatukset, rentouttaa levottomat jalat ja pehmentää aistimaailman. Nyt olen kuitenkin motivoitunut opettelemaan nukkumista taas omin neuvoin. Plussana päivittäiset napit vähenevät neljästä kolmeen, näen taas normaaleja unia ja jaksan iltaisin tarvittaessa tehdä töitä myöhäänkin, lukea sängyn viereen kasautuneita lehtiä ja kirjoja tai vaikkapa kuherrella peiton alla.

Pääkärin ideana on se, että lääkkeen lopetus ajoitettaisiin toukokuuhun, ilmeisesti siksi, että kerron tämän viikon olevan työntäyteinen ja muutenkin touhukas. Itse kuitenkin tunnen oloni harvinaisen huolettomaksi kaikista stressitekijöistä huolimatta, joten siirrän pilleripurkin saman tien kaappiin pahan yön varalle ja aloitan unikouluni.

Nukahtaminen on sellaista kuin muistankin sen olleen suurimman osan elämästäni. Rentoutumisen ja hengittämisen eteen saa oikeasti tehdä töitä. Päässä käy taukoamaton ajatusten pulputus, sydämen jyske kaikuu tyynystä ja jokainen lakanan kahahdus viivästyttää uneen vaipumista. Odottelu tylsistyttää ja asento toisensa jälkeen alkaa tuntua väärältä. Lopulta uinahdan, havahtelen useaan kertaan yön aikana vilkuilemaan kelloa, mutta aamusta uni muuttuu sitkeäksi eikä tahtoisi katketa ennen kuin stimulantin avulla.

On vain kaivettava vanhat luomukeinot käyttöön. Sleep easy -yrttitee, venyttely, piikkimatto, musiikki, mindfulness, valeriaana, rauhoittuminen sänkyyn ajoissa. Tarpeen tullen, jännittävinä, stressaavina ja kiihdyttävinä aikoina tai yökylässä, turvanani on vielä puoli purkillista trisyklisiä tainnutusnappeja.

Maa kutsuu!

2011-04-21T10:00:00.003+03:00

Oih, sateen jättämänä aamuna metsä helisee peipposia ja rastaita. Vedet pulppuavat kahleettomina, jalkojen alla on jälleen paljas maa, vaimean sävykkäänä, elämää salailevana.

Eilisissä agitreeneissä kykenin jo havainnoimaan ympäristöäni selkeämmin kuin ensimmäisellä kerralla, ja pysyin rauhallisena, vaikka Luna sai pari turhautumishaukkukiukkukohtausta ja itse ohjasin välillä väärällä kädellä. Hetkittäin tuo upea eläin suorastaan lensi, ja mieltäni kohotti erityisesti kouluttajan antama kahdenkeskinen palaute: "sulla on tosi hyvä koira ja hyvä suhde siihen". Tuntui hienolta kuulla asiantuntijan suusta vahvistus omalle käsitykselle.

Nyt olen inattentiivisuuspohjaisessa ylityöpyörteessä ja työkyvyttömyysperäisessä velkakierteessä, ja minun kuuluisi oikestaan panikoida ja stressata muulloinkin kuin yön väsyneinä tunteina, jotta saisin asiat puristetuiksi oikealle tolalleen. Mutta aina voin käyttää luottokortteja ja ottaa lainaa sukulaisilta ja pelata Bejeweled Twistiä vielä hetken ja juosta kaikki illat koiratreeneissä ja nauttia kevätvauhdista ja haaveilla uusista varusteista ja murehtia mahdotonta työurakkaa vasta huomenna. Tai viimeistään ensi viikolla.

Tähtiainesta sumupilven takana

2011-04-19T12:58:00.003+03:00

Olen aloittanut uuden koiraharrastuksen, agilityn (niitä viimesyksyisiä treenikokeiluja ei voida laskea varsinaiseksi aloitukseksi, sillä meininki on nyt aivan erilainen). Minulla on ollut rajaton luottamus potentiaaliimme koirakkona, olemmehan Lunan kanssa molemmat vauhdikkaita menijöitä ja tykkäämme tehdä yhdessä kaikkea toiminnallista. Lunan liikkeet ovat varmoja ja ketteriä, minulla puolestani on nopeat reaktiot ja hyvä koordinaatio.

Villeissä visioissani olen siis nähnyt meidät agiliitämässä aina kansaiväliselle tasolle asti. (Minullahan on aina uutta harrastusta aloittaessani tähtäin jollakin mestaruustasolla, ja kun menestyksen rajat sitten tulevat vastaan, onkin aika vaihtaa lajia.) Olemme taatusti luonnonlahjakkuuksia, vaikka en lajin käytännöistä juuri mitään tiedä. Jännitän mahdollisia tulevia kilpailuja jo ennen ensimmäisiä varsinaisia treenejä. Taitavuutemme on jo olemassa, enkä malta odottaa, että pääsemme toteuttamaan sitä.

MUTTA. Minua ja koiraani yhdistää myös häiriöherkkyys ja matala ärsykekynnys. Emme aloitakaan starttikurssia loistaen ylitse muiden. Kaaos on vastassa jo areenan ovella. Ylisosiaalinen kelppari riuhtoo riemuissaan kohti nelijalkaisia treenikavereita ja minä yritän pidellä sitä aloillaan samalla kun toinen käteni hapuilee aurinkolaseja nenältä, takin vetoketjua auki, kenkiä jalasta, ruokapussia ja lelua laukusta.

Kouluttaja on tiukka ja suorasanainen, ja minua nolottaa, kun palkkaan koiraa väärällä hetkellä, en saa paikka-komentoa toimimaan, juoksen itse esteiden läpi ja kompastun matonreunaan. Koiran puoleinen käsi, kumpi se on? Riippuu siitä, kummalla puolellani koira kulloinkin häslää. Ja miten on mahdollista, että ikäni kaikenmaailman koreografioita hinkanneena en yhtäkkiä kykene liikuttamaan jalkojani samalla kun osoitan kädelläni tiettyyn suuntaan?

En ole edes muistanut ottaa Lunalle juoma-astiaa mukaan, vaikka itselleni pakkasin vesipullon. Uskaltaudun kysymään joltakulta kuppia lainaksi, pyörin hämmentyneenä etsien häiriötöntä juomapaikkaa ja läikyttelen vettä lattialle. En tahdo löytää pääkopastani vastauksia kysymyksiin, koetan nauraa kömmäyksilleni rennosti, vaikka olen sisältä kipsissä. Kirottu tarkkaavaisuushäiriö!

Harjoitusten välillä ehdimme rauhoittua hetkisen. Istahdan lattialle, ja pikku tähtöseni nostaa etutassut olkapäilleni haliotteeseen ja hukuttaa naamani märkiin kelpiensuukkoihin vastusteluistani huolimatta. Olen ihan hirmuisen ylpeä siitä, että se on minun ikioma maailmanparas koirani. Nyt tiedän, ettei tiemme esteradan valtiattariksi tule olemaan mutkaton eikä kuopaton. Ne vaativimmat esteet kun ovat aivolohkojeni uumenissa.

Tukka hyvin, kaikki hyvin

2011-04-12T17:05:00.004+03:00

Päivän suurin ylpeydenaiheeni on se, että soitin psykiatrian poliklinikalle saatuani sieltä kolme vastaamatonta puhelua ja yhden tekstiviestin. Halusivat vain vahvistaa seuraavan lääkäriaikani, ja samalla kertaa sain jopa kysytyksi uuden Equasym-reseptini perään. Resepti oli kuulemma uusittu ja vastaanoton nainen lupasi postittaa sen minulle. Mikä huojennus! Olin jo ehtinyt ahdistuneena laskeskella jäljellä olevia pillereitä ja suunnitella kalenteri kourassa, kuinka monena päivänä seuraavien kahden viikon aikana olisi yritettävä pärjätä vähemmillä lääkkeillä, jotta en joutuisi soittamaan pääkärille ennen seuraavaa tapaamista. Niin stressaavaa soittaminen on. Mutta tänäänpä soitin, noin vain lähestulkoon spontaanisti, ja olen siitä hiton ylpeä!

Äkillinen rohkeuspuuska johtui varmaankin uudesta dramaattisesta tukastani. Vietin keskipäivällä pari tuntia kampaajalla värjättävänä, pestävänä, hierottavana ja trimmattavana, lueskelin naistenlehtiä, join kahvia ja rupattelin koirista. Tukkaan tuli aivan vaaleaa, hyvin tummaa ja kirkasta punaista, ihan lyhyttä ja melko pitkää. Heti sen jälkeen istuin autoon ja tartuin puhelimeen.

Elämässä on nyt paljon actionia: keväiset luonnonvoimat jylläävät, osasairausloma kutistuu täyspäiväisten työkiireiden alle, kalenteri täyttyy koira-aiheisista kursseista, treeneistä, näyttelyistä ja tapaamisista. Uusia ihmis- ja eläintuttavuuksia solmitaan harva se viikko. Olen käynyt äänestämässä, ollut lapsenvahtina, esittänyt Lunan ensimmäistä kertaa match show -kehässä, saanut terapian korvauspäätöksen vuodeksi eteenpäin ja tehnyt uuden käännössopimuksen. Tänä iltana haluaisin olla yhtä aikaa kahdessa eri paikassa aloittamassa agility-uraani, mutta joudun valitsemaan niistä toisen. Jännittää. Onneksi on uusi tukka.

Alimittainen

2011-04-07T11:00:00.008+03:00

Istahdan punaiseen nojatuoliin, ristin sääreni huolettomasti ja vastaan hymyillen terapeutin kysymykseen, että ihan kivasti on mennyt, ihanaa kun on kevät ja sellaista.

Hetken päästä huomaan nyyhkiväni punaisessa nojatuolissa koko keho jännittyneenä, että en vain ikinä riitä. Yrittäjänä, talonomistajana, rahankäyttäjänä, ystävänä, tyttärenä, sisarena, koirankouluttajana, liikkujana, syöjänä, puhelimenomistajana, lääkkeidenkäyttäjänä ja maailmanparantajana puristun yhä uudelleen ylisuurten vaatimusten alle epäonnistuneena ja puutteellisena. Kun minusta ei ole aikuiseksi.

Niin. Terapeutin mielestä kuulostaa siltä, etten ole tällä hetkellä valmis vastuulliseen aikuisuuteen. Painan pääni nolostuneena. Mutta! Se ei olekaan väärä ja häpeällinen asia. Se on kuulemma olennainen osa terapiaprosessia. Nyt ollaan sen äärellä, että en ole koskaan saanut olla tarpeeksi lapsi - huoleton, spontaani, vailla vastuuta ja painolasteja. Se lapsi tarvitsee oman tilansa. Sen täytyy olla rauhassa ihan pieni. Kyyneleet alkavat jälleen virrata, mutta kireys kehossa antaa periksi.

Niin kliseiseltä kuin oman sisäisen lapsen helliminen kuulostaakin, tunnen aivan valtavaa huojennusta. Sekä ulkoa että sisältäpäin olen tähän saakka ohjautunut juuri päinvastaiseen suuntaan, kohti kasvamista. Kypsymistä. Huolehtimista. Tavoitteellisuutta. Hillintää. Tasavertaista vahvuutta. Kuinka monta kertaa olenkaan ryöminyt vähin äänin riman alta kuultuani sanat "kyllä sinä pystyt", kun olisin kipeästi kaivannut sanoja "ei sinun tarvitse pystyä".

Yöllä seikkailen taas peruskoulussa, olen jättänyt reppuni katokseen, josta se on varastettu, harhailen tuloksetta etsimässä reppua, muistelen, mitä kaikkea sen mukana on kadonnut, lukujärjestyskin, minulla ei ole aavistustakaan seuraavan tunnin aineesta tai luokasta, tunti on jo alkanut, olen myöhässä ja eksyksissä, läksyt tekemättä, ilman kirjoja, suljettujen ovien ulkopuolella. (Kuvan copyright: Miina Savolainen)

Siivet on pilven höyhentä

2011-04-06T10:13:00.005+03:00

Selässä lounatuulen ajaa viiriäiset ja varpuset
kun tuuli ylittää tuhat rajaa sylissään hilpeät sävelet.

Addie ja kelpie istuvat portailla, jotka lounatuuli on puhallellut kuiviksi. Neljä kurittoman kuraista tassua ja kaksi mahdottoman mutaista kenkää. Männiköstä kuuluu hapuilevaa äänenavausta ja sitten: ihka aito peipponen luikauttaa kulmakunnan ensimmäisen kevätsoolonsa!

Metsäpolkumme muuttaa villisti muotoaan joka päivä. Puut tekevät omaa tilaa runkojensa ympärille. Maan pinnalle ei ole enää pitkä matka, lumikengällä saa hakea kantavaa jalansijaa. Paikoin polun reunasta pilkistää jo sammalta, johon utelias koira hautaa kirsunsa, ja minun tekisi mieli tehdä samoin. Haistan mielessäni mehevän turpeisen tuoksun.

Nyt on perkele huhtikuu, ja minä heittäydyn taas ihan poeettiseksi. Uppoilen pieniin suuriin täydellisiin hetkiin, joista mieli ei pyristele karkuun. Iltaan, jossa telkkari ja tietokone ovat sammuksissa, ja käteni tunnustelevat nukkuvan koiran lihaksistoa hiljakseen, löytävät jännitykset kuin itsestään, liikkuvat varmoin rauhallisin ottein pyöritellen, sivellen, eläin rentoutuu selälleen ja me hengitämme samaan tahtiin. Yöhön, jossa valot ovat sammuksissa, ja käteni etsiytyvät peiton alla toisiin, lämpimämpiin, rakkaimpani on siinä enkä pelkää menettämistä, ja me hengitämme samaan tahtiin.

Lumentapposade

2011-04-04T10:50:00.001+03:00

Addie kävelee kaatosateeseen, haisee märältä villapipolta ja on onnellisesti elossa.

Talviuni

2011-04-03T21:28:00.003+03:00

Katson värähtäen, kuinka olohuoneen ikkunan viereen kiinnitetyn digitaalisen ulkolämpömittarin lukema laskee laskemistaan. Nyt se näyttää -123 celciusastetta. Ulkona on pimeää, mutta kotimme sisäseinät alkavat olla kauttaaltaan hohtavan jäähuurteen peitossa. Ymmärrän, ettei ulos voi kerta kaikkiaan enää mennä lainkaan, ja ettei meillä riitä keinoja pitää tupaa lämpimänä. Maailma on pysähdyksissä. Minun kehoani koskee ja vihloo joka puolelta.

Herään tippuvan veden kolinaan räystäskouruissa. Haukkaan keuhkot täyteen suurta raikasta huojennusta: huhtikuu. Aurinko nousee. Kaikki painava sulaa ympäriltämme.

World Autism Awardness Day

2011-04-02T13:02:00.003+03:00

Hyvää huhtikuuta! Tänään vietetään maailman autismitietoisuuden päivää, mikä ei ole lainkaan turhimmasta päästä teemapäivien viidakossa. On hyvä tuoda esiin sitä, että autismin kirjoon kuuluu moninaisia ja monen asteisia vaikeuksia ja vahvuuksia, joista kanssaihmisillä ei aina ole aavistustakaan. Tiedostaminen auttaa ymmärtämään, miksi joku kokee saman maailman niin eri tavoin kuin toinen.
Lisätietoja autismin kirjosta on osoitteessa www.autismiliitto.fi.

Pershuumoria

2011-03-30T18:37:00.006+03:00

Tuhlaan tänään elämääni staattisessa sohvatilassa ja koetan lipittää litroittain vissyä ja teetä. Sain nimittäin yllättäen jonkin vatsapöpön. Hassua kyllä, minun tekee mieli syödä (etenkin kaikkea runsasenergistä) enemmän kuin elimistöni kykenee ottamaan vastaan. Niinpä suurin osa jugurttismoothiesta, sämpylästä, voista, juustosta ja lohilasagnesta päätyy pikatoimituksena vessanpönttöön.

Minua väsyttää, turhauttaa ja huolettaa. Aamupäivällä tunsin vielä tyytyväisyyttä siitä, että sain perua terapian ja jäädä kotiin potemaan. Nyt tämä alkaisi kuitenkin jo riittää. En jaksa lojua sohvalla koko päivää, siitä tulee puuroinen ja kolottava olo. En oikein jaksa tehdä mitään muutakaan. Pitkään jalkeilla olo saa mahan taas vellomaan, eivätkä voimat riitä mistään kiinnostumiseen.

Ja se huoli, se tulee aina kun vatsani oireilee. Joskus se on syy ja joskus seuraus. On uskomattoman vaikea päästä irti siitä pelosta, joka sai alkunsa lapsena sairastamastani mystisestä suolistotulehduksesta. Moneen viikkoon mikään ei pysynyt sisälläni, ja sairaalahoidosta huolimatta menin vaarallisen heikkoon kuntoon. Sen jälkeen jokainen mahatauti ja stressivatsasekoilu on pannut jännittämään, entä jos tämä vain jatkuu ja jatkuu. Ja jännittäminenhän ei ainakaan sisuskalustoa rauhoita.

Noh. Nytpä ehdin kirjoitella kuulumisia. (Heh, ihan kuin muina päivinä muka olisin kamalan kiireinen osapäivälomalaisena.) Eilen kävin viimein apteekissa hakemassa ensimmäiset Equasymit peruskorvattavuuden poistamisen jälkeen. Reseptillä oli jäljellä enää yksi pakkaus, joka riittää vain kahdeksi viikoksi. Angst. Joudun siis a) ottamaan yhteyttä pääkäriin reseptin uusimista varten jo ennen seuraavaa tapaamistamme, ja b) paperisotimaan Kelan kanssa tarpeettoman tiheään. Aion nimittäin vertaistuen rohkaisemana hakea korvauksia jälkikäteen ihan vain painostuksen vuoksi, vaikka mitään tuskin missään tapauksessa saisinkaan.

Epäonnekseni jouduin jälleen asioimaan Passiivis-Aggressiivisen apteekkitädin kanssa, mikä toisaalta kääntyi myös hilpeydeksi, kun näin P-A:n hikoilevan ja huokailevan tilanteen monimutkaisuutta. Kone nimittäin ilmoitti ensin peruskorvatun hinnan, joka ehdittiin jo veloittaa pankkikortiltani (no en minä ollut ottanut etukäteen selvää, paljonko pilleripakkauksen oikea hinta on) ennen kuin aloin tiedustella, mitä papereita minun pitäisi saada mukaani, jos haluan korvauksia kumminkin hakea. Tädin nuttura taisi kiristyä entisestään, kun piti pähkäillä, miten maksun saisi korjattua, ja naputella taskulaskimella, paljonko pitäisi veloittaa lisää (vaikka kyseinen summa näkyi selvin numeroin kuitissa). Ei ollut täti hyvillään, mutta panosti silti parhaansa mukaan asiakaspalveluun ympyröimällä kahdesta eri kuitista muutamia mielivaltaisia summia ja luettelemalla niitä minulle ääneen vielä kertauksen vuoksi.

Sisäinen nauruni kuitenkin hyytyi, kun korvausuudistuksen vaikutukset konkretisoituivat euroiksi: parin viikon stimut noin 40 euroa. Kaksikymppiä viikossa. Neljä euroa päivässä. Jokaisen E-napin hinnaksi tulee suunnilleen kaksi egeä. Plus mielarit ja unipillerit. Pian olen itsekin PeeAa. Viina olis halvempaa.

Maailma ei ole eheä. Siksi rakastan.

2011-03-28T14:06:00.008+03:00

Tympii ihan homona ne sellaiset naurettavat kehäpäätelmät, että täytyy suvaita myös suvaitsemattomuutta ja suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuutta ja niin edelleen ja niin edelleen. Kun sananvapaudesta ryhdytään saivartelemaan, niin saivartelua voi jatkaa aina maailman tappiin saakka. Koko suvaitsevaisuus olisi ylipäätään täysin tarpeeton käsite, jos jokainen ottaisi sopivasti vastuuta omasta elämästään, lakkaisi vaivautumasta toisten asioista, eläisi ja antaisi toisten elää omana itsenään ketään vahingoittamatta ja painostamatta.

Vähemmistön edustajana en voisi olla vähempää kiinnostunut joidenkin konservatiivisten, kiihkouskovaisten taikka muiden ahtaan mielensä vankeina elävien hyväksynnästä tai tuomiosta. Ei kenenkään tarvitse minua tai elämäntapaani suvaita, kun en ole siihen keneltäkään lupaa tai siunauksia kysellyt. Se on ihan oma valintani, jonka ei pitäisi vierittää hernosia ulkopuolisten neniin, ellen mene niitä toisten nenien alle tyrkyttämäänkään. Oma häpeänsä, jos tunkevat sitä nenäänsä sinne minne sillä ei ole asiaa - siinä tapauksessa onkin ihan oikein, että alkaa kutittaa.

Kyllä minäkin joskus tunnistan itsessäni ennakkoluuloisia ajatuksia tai tuntemuksia. Ne ovat oikein tervetullut merkkivalo, joka ilmoittaa, että nyt olisi jonkinlaisen itsetutkiskelun paikka. Miksi jokin asia saa minut puolustuskannalle, tekee oloni hämmentyneeksi tai nostattaa mieleeni automaattisia olettamuksia? Jos kiusaannun siitä, etten voi samastua toisen ihmisen asenteisiin tai mieltymyksiin, niin kyllä se ongelma silloin on ihan minussa itsessäni, eikä se ratkea yrittämällä pakkosyöttää tuolle toiselle omia totuuksiani. Voin sanoa, että minä olen tuosta eri mieltä, mutta mielipiteeni kumpuaa silti aina minun subjektiivisista kokemuksistani, arvoistani ja moraalistani. Jos naistenlehdet eivät kiinnosta, voin jättää lukematta. Jos vastaan tulee susiruma tyyppi, voin katsoa muualle. Jos toisten seksielämän ajatteleminen ällöttää, niin vittuakos minun tarvitsee sitä miettiä.

Olen kuullut kyllästymiseen asti fraaseja "se on ihan ok, olen itse sen verran suvaitsevainen, ettei sinun elämäntapasi ole minulle ongelma" ja "en tuomitse sinua ihmisenä, vaikka en voikaan hyväksyä tuota asiaa". Että hienoa. Onpa tämä maailma lempeä paikka, kun oikein tullaan erikseen kertomaan, että kyllä sinua suvaitaan eikä tekojasi tuomita, vaikka tunne-elämässäsi olisikin eheytymisen varaa. Näille jumalankuville tiedoksi, että armopalanne, kampanjanne ja esirukouksenne menevät hukkaan. Sananvapauden soveltamisessakin on järjen ja moraalin käyttö sallittu. Homofilia on oikeasti eri asia kuin henkirikokset, sukurutsaus, pedofilia tai eläimiin sekaantuminen. Miksikö? Koska se on kahden tasavertaisen aikuisen ihmisen välinen yksityisasia, johon ei kuulu väkivaltaa eikä alistamista. Ei sen enempää kuin muihinkaan ihmissuhteisiin tulisi kuulua.

Ahdasmieliset koettakoot nyt vain suvaita sen, että toivotan heidän näkemyksensä takaisin sinne syvälle, mistä ne ovat peräisin :D

Tuiskunraikas kylähullunen

2011-03-27T19:03:00.006+03:00

On ihan kummastuttavaa, että minä en tänä maaliskuuna mene suunniltani pettymyksestä ja malttamattomuudesta, kun lämpöasteet valahtavat takaisin miinusmerkkisiksi ja ilma on sakeanaan suuria hiutaleita. Hieno hiihtokeli! minä tuumaan ja suksin hymyssä suin kantavalla hangella, jonka pintaa peittää puhdas puuterikerros. Posket punoittavat railakkaasti, oksat raapivat kasvoihin naarmuja ja perkeleet sinkoilevat, kun soukka sompa solahtaa jonnekin nietoksen uumeniin ja sukset takertuvat ristikkäin. Tämä koirakko ei nimittäin tyydy valmiisiin latupohjiin vaan uurtaa omat uransa koskemattomaan vitivalkeaan. (No, totta puhuen vitiin ovat kyllä koskeneet jokuset ketun, myyrän ja lumikenkäjäniin käpälät.)

Peltonen liukuu äänettömän pehmeästi, ja jostakin mieleen pläjähtää soimaan vanha kunnon punk-veisu: olen kaaaaunis, olen roooohkea, olen vapaaaaaa, syntynyt voittamaan! Kaikki on tuon koiranpenteleen syytä. Muun muassa se, että minusta on tullut yksi niistä ärsyttävistä rusoposkisista maalaisista, jotka hehkuttavat hiihtokelejä keskellä kevättä ja nautiskelevat sunnuntailenkin jälkeen pullakahvit (kotonaleivottua lämpimäistä, tietenkin). Hullu.

Mutkun mussa ON vikaa!

2011-03-23T16:23:00.003+02:00

Pääsin terapiassa nyt toisen vuoden alkaessa jo niin vapautuneelle tasolle, että uskalsin kysyä, olisiko sopivaa ottaa kengät pois ja viikata jalat tuolille. On kuulemma. Tunnustin myös, että minun on vaikea päättää, missä pitäisin käsiäni ja milloin on asiaankuuluvaa katsoa silmiin. Olen koko ajan oman valvontakamerani kohteena.
- Kädet, terapeutti lausui mietteliäästi. - Eikö olekin hienoa, että sinulla on kädet? Voit tehdä niillä työtäsi, voit silittää Lunaa ja paljon muuta. Niin että se on kyllä hyvä asia.
Silmiin katsomisesta puolestaan sovittiin, että kyseisessä huoneessa ei tarvitse miettiä sellaisia korrektiussääntöjä. Voin siis jatkaa seinävaatteen pälyilyä ja pöytäliinan kuvioiden tarkastelua. Ah, henki alkoi heti kulkea jotenkin helpommin.

Terapeutti välttää asettamasta minua minkään diagnoosin mukaiseen oletuslokeroon. Se on kai paras lähestymistapa, koska näin tulen ainakin nähdyksi kokonaisena ihmis-itsenäni. Joskus tekee silti mieli inttää vastaan, että ei kaikki voi johtua pelkästään rikkinäisestä lapsuudesta, hauraasta itsetunnosta ja liiallisesta vaativuudesta itseäni kohtaan. Nyökyttelen myöntelevästi (paitsi että kun toisaalta kyllä mulla on se tarkkaavaisuusHÄIRIÖ. Ja mielialaHÄIRIÖ. Ja syömisHÄIRIÖ. Ja ahdistuneisuusHÄIRIÖ).

- Jokainen tekee virheitä. Ei sinun tarvitse olla täydellinen. Miksi suhtaudut itseesi niin kuin sinussa olisi jotakin vikaa?
Koska minussa ON vikaa! Ainahan olen sen tiennyt! Sehän on jopa diagnosoitu ja dokumentoitu! Olen vilpittömästi hämmästynyt ajatuksesta, että voisin väittää mitään muuta. Tietenkään en koskaan ikinä voi päästä lähelläkään virheettömyyttä, mutta jos joka päivä tuntee tasapainoilevansa nuoralla, jonka päät on solmittu löyhästi kiinni, niin kyllähän siinä pieninkin lipsahdus voi käydä kohtalokkaaksi. Pakko on silloin ponnistella ja kontrolloida enemmän kuin tasamaata tallatessa.

On se sentään hyvä, että minulla on kädet. Niistä on vähän apua tasapainoilussa.

Parantava läheisyys

2011-03-21T13:04:00.005+02:00

Paljon on tutkittu sitä, minkä lemmikinomistaja tietää todeksi ihan kokemuspohjalta: eläimen läheisyys ja sen kanssa puuhastelu parantaa mielialaa ja tekee hyvää terveydelle. Ruotsissa tutkijat ovat havainneet, että koiran ja ihmisen välisessä suhteessa vaikuttavat samat hormonit kuin äidin ja lapsen välillä tai parisuhteessa (*). Näistä tärkein on varmaankin oksitosiini, jonka merkitys lienee tavallistakin suurempi autistisille ja asperger-piirteisille ihmisille. On nimittäin arveltu, että näillä neurologisilla häiriöillä olisi yhteys alhaisiin oksitosiinitasoihin (http://fi.wikinews.org/wiki/Tutkimus:_Oksitosiini_parantaa_autistien_suoriutumista). Läheisyyshormonin käyttöä on kokeiltu jopa lääkkeenä sosiaaliseen fobiaan.

En ihmettele. Olenhan hehkuttanut koiraterapian vaikutuksia täällä blogissani jo vuoden ajan. Kun koiran lämmin keho painautuu omaani vasten, voin suorastaan tuntea mielihyvähormonien kipittelevän ihoa pitkin aivoihin. Sitä on vaikea kuvailla, mutta pelkkä karvaisen pään kevyt nojailu paljaaseen sääreen tuottaa välittömän onnellisuuspiikin. Olen koskettelueläin. Lapsena halusin aina leikkiä lääkäriä ja olla potilas, jolla on selkä kipeä, jotta selkääni kosketeltaisiin. Janosin sitä, että joku hypistelisi ja letittelisi hiuksiani. Kaipaan säännöllisiä päänsilityksiä, kampaajakäyntejä ja hierontaa. Tarvitsen ympärilleni pehmeitä eläimiä ja halailevia ystäviä.

(*) Tukholman IAHAIO-kongressin satoa 2010: Oksitosiini tekee nisäkkäistä sosiaalisempia
Hundkel frisätter "må-bra-hormon"

Olkkaripainia ja keittiöbalettia

2011-03-20T17:35:00.004+02:00

Kävin jo tänään juoksemassa koiran kanssa. Tai siis, Addien hölköttely = kelpien lönköttely. Poistimme tikit Lunan leikkaushaavasta, joka näyttää parantuneen hienosti, ja hankala kaulurielämä saa jäädä taakse. Olin kaivannut päivittäisiä normilenkkejämme, mutta nyt vasta huomasin kaivanneeni kovasti myös paini-/nujuamishetkiämme. (Siis minun ja koiran. En nyt puhu parisuhteestani.) Ne ovat sellaisia, että otan silmälasit pois ja kellahdan koiran viereen lattialle, ja sitten me puskemme poski poskea vasten, könyämme vuorotellen toistemme päälle, härisemme, nuuskutamme ja näykimme hellästi toistemme korvia/tassuja/kirsuja - ai niin mutta minullahan ne ovat kädet ja nenä. Lopuksi käymme köllimään vieretysten ja minä yritän väistellä vaanivia pusuhyökkäyksiä ja olen ylen onnellinen, koska tuo pieni otus on niiiiin lämpöinen ja pehmoinen ja tuoksuvainen.

Oikeastaan olen menossa keittämään kahvia, ja laitankin suodatinpussin paikalleen, mutta siitä muistan, että haluan lisätä eiliseen blogimerkintääni yhden kahviaiheisen detaljin, joten menen heti avaamaan tietokoneen, mutta netti ei taaskaan toimi, joten täytyy käydä työhuoneessa tarkistamassa reitittimen tilanne, ja palatessani keittiön läpi päätän ottaa kahvikupin valmiiksi tiskikoneesta, ja ryhdynkin tyhjentämään konetta samalla, mutta korvaani alkaa kutittaa yhden lävistyksen kohdalta, joten se kannattaa puhdistaa viipymättä, ja saman tien irrottelen kaikki kahdeksan korvakorua puhdistusta varten. Kahvi on vielä keittämättä, ja koska en yhtään osaa päättää, mitä haluaisin syödä, joudun tanssimaan hieman keittiöbalettia sen sijaan.

Tällaista tänään. Päivä ja yö ovat jo yhtä pitkät.

Kuin yö ja päivä

2011-03-19T15:04:00.005+02:00

Lauantai, kevät ja kahvinkeitin! Päivä alkaa valoisissa tunnelmissa. Kelpie on täysin toipunut leikkauksesta ja loikkii superpallona ympäriinsä. Tikit poistetaan huomenna, mutta uskallan jo jättää hihnan kotiin. Iloisina käymme tallaamassa omat metsäpolut takaisin haltuumme. Auringossa tulee kuuma ja silmissä säkenöi ja sulava lumi tuoksuu ihanalta.

Kun mieli täyttyy keväästä, se ei voi olla musta. Juttelen, suukottelen, ihmettelen, teen piruetteja, pyykkään ja ihastelen taas kerran uusia koneitamme, vien roskat, vaihdan puhtaat pyyhkeet ja nuuhkin niitä, keitän koiralle puuroa, puhdistan kahvinkeittimen, katson hiihtokisoja, treenaan punteilla, menen suihkuun, kuorin ihon, venyttelen, leikitän koiraa. En ole enää masentunut!

Valo himmenee, tulee pimeää ja räystäiden solina jähmettyy. Kaikki on jo tehty, polttoaineet kulutettu loppuun ja jäljellä on tyhjä levottomuus. Elämä lakkaa kiinnostamasta, ärtyilen enkä kykene yksinkertaisimpaankaan yhteistyöhön. Ahdistaa ja masentaa ja voi helvetti kuka tätä ainaista valitusta jaksaa edes lukea.

Ai niin joo pitäis varmaan jotain syödäkin.

Lounatuulen laulu

2011-03-14T11:27:00.006+02:00

Vaikka kaukana isolla maailmalla on taas tapahtunut järkyttäviä järistyksiä, räjähdyksiä ja hyökyaaltoja, niin rohkenen olla onnellinen ja huojentunut siitä, että oma pikku maailmani on välttynyt pelätyltä katastrofilta. Yltiörakas koiraeläimeni on selviytynyt sterilaatioleikkauksesta hengissä, ilman komplikaatioita ja vieläpä harvinaisen reippaana ja hyvävoimaisena. Tiedän kyllä, että toimenpide oli eläinklinikan henkilökunnalle rutiininomainen ja sen riskit ovat suhteellisen vähäiset, mutta silti menettämisen pelko jakoi kevään mielessäni aikaan ennen leikkausta ja sen jälkeen. Elämää jälkeen oli vaikea ajatella, kun ei voinut tietää.

Nyt tiedän sen verran, että riski kannatti ottaa. Voimme sietää tämän kaiken pelon, stressin, valvomisen, riitelyn, sydäntäsärkevän uikutuksen, surkean pään riiputuksen suuressa muovikaulurissa, kipulääkkeiden tunkemisen kielen juureen, vapauden rajoittamisen taluttimessa, jatkuvan tarkkailun ja varomisen, kun sen ansiosta voimme säästyä paljolta huolelta tulevina vuosina. Ei juoksuaikojen aiheuttamia ailahteluja ja erityisjärjestelyjä kerran tai kahdesti vuodessa, ei pelkoa valeraskauksista eikä varsinkaan vahinkoraskauksista, tuskin myöskään nisäkasvaimista tai hengenvaarallisista kohtutulehduksista. Lisää pentuja emme halua tähän maailmaan saattaa, sen enempää ihmis- kuin eläinvauvojakaan, sillä kodittomia ja kehnoissa oloissa eläviä olentoja on jo aivan liikaa. Uusien koirasukupolvien jalostus on syytä jättää niille, jotka todella jaksavat asiaan perehtyä ja paneutua vastuullisella tavalla.

Viime viikot ovat olleet raskaita, ja väsymys painaa. Tapani mukaan uppoudun huolehtimaan koirasta niin täysillä, että olen unohtaa itseni. Viis siitä, olenko syönyt, juonut, nukkunut tai peseytynyt, sillä pienen eläimen tarpeet ovat etusijalla. Riemuitsen sen jokaisesta jätöksestä, syödystä ruokapalasta, silmien pilkahduksesta ja hännän vipsautuksesta aivan kuin se olisi vastasyntynyt.

Samalla olen tässä yrittänyt palata työarkeen osa-aikaisesti, mikä tarkoittaa toistaiseksi sitä, että teen töitä tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin. Keskittymiskyky ei toki ole parhaimmillaan kaiken tunnemylläkän keskellä. Alan olla aivan kypsä tähän mielialahäröilyyn – jokapäiväiseen pillereiden popsimiseen, sekaviin uniin, maksulliseen elämän ruotimiseen keskiviikkoisin, säännöllisiin psykiatrin kontrolleihin, BDI-pisteiden laskemiseen, lomakkeiden täyttämiseen, vointini kyttäämiseen, työkyvyn arviointiin ja perustelemiseen. Haluaisin vain olla rauhassa ja elää normaalia elämää. Haluaisinko? Ilman noita tukitoimia kaikki taas menisi niin vaikeaksi, etten jaksaisi selviytyä.

Lumi muuttuu yhä hauraammaksi sitä mukaa kuin kelpien voimat palautuvat. Viikon päästä pääsemme taas juoksemaan vapaina yhdessä, ja lounatuuli tuo pienen laulun. Kenelle tuuli kertoo sen? Niille joilla on nauravat korvat ja joilla silmät on lapsien.

Laiskiaisrieha

2011-03-06T15:43:00.004+02:00

Vituttaa niin että päässä vinkuu. Tarmokasta, vitaalia vitutusta. Tekee mieli äristä ja purra ja ravistella vinhasti kuin ärhäkkä rakki.

Ja ikinä enää en kyllä hiihdä. (en ainaskaan tänään.) Perrrrrkele. Lyhyt ja vauhdikas uramme hiihtävänä koirakkona huipentui äskeiseen katastrofilenkkiin. Sanotaan vaikka niin, että joskus on meno ollut hallitumpaakin. Täytyykö tämän tuppukylän kaikkien muiden koirien ja sukukokoustavien naapureiden ja napit korvilla kulkevien velttojen teinien ja moottorikelkkojen olla liikkeellä juuri samaan aikaan aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä parhaassa ulkoilusäässä? Entä pitääkö teinikoiran saada poukkoilla iloisesti niiden lajitovereiden ja ennennäkemättömien kulkuneuvojen perään, kun perässä raahautuu alkeistason hiihtäjä erittäin liukkailla suksimilla? Ja onko sen välttämättä kieputettava vetoliina pari kierrosta vedettävän ympärille, heittäydyttävä piehtaroimaan hankeen ja hukattava korvansa sille tielle?

Oikea vastaushan EI ole se, että koirahiihdon kaltainen vauhdikas tekniikkalaji vaatisi maltillista ja nousujohteista harjoittelua. Eikä. Mehän ei mihinkään nysväykseen ruveta. Heti kun piski oli päässyt yli pienimuotoisesta suksipelostaan, painelimme laduille ja annoimme mennä. Minä sytyn vauhdista ja pienestä vaaran tunteesta, eikä tuo pikku veturikaan näytä panevan pahakseen, kun saa kiitää täyttä laukkaa. Nurin olen mennyt monituiset kerrat ja saanut mustelmia, mutta siitä olen tarkkana, etten aja koiran päälle enkä väsytä sitä liikaa.

Hiihto on ihan syvältä. Ja koirakakara on raivostuttava. Ja rakastuttava. Vittuun koko talvi. Minä syön nyt pullaa.

Linkkivinkki läheisille

2011-03-05T15:33:00.004+02:00

Jo lähes 15 vuotta urheasti rinnallani sinnitellyt puolisoni on nyt laatinut havaintojensa pohjalta käytännön muistilistan AD/HD-ihmisten omaisille. Käy lukemassa, kuinka adhd kesytetään.

Soi keväältä

2011-03-01T11:26:00.003+02:00

Tänään alkaa VIRALLISESTI kevät! Se on totuus. Talvi on mennyttä lällällää. Vastaväitteitä ei oteta vastaan.

Tänään alkaa myös VIRALLISESTI osapäivämasennuslomani eli pehmeä pyllymäki kohti työkykyisyyttä. Hyviä päiviä on jo enemmän kuin huonoja, ja minä herään entistä helpommin valoisiin, lauhoihin aamuihin. Linnut aloittelevat soidinlörpöttelyjään ja mieleni pohjalta nousee ajatus: elämä voittaa!

Osapäivähullu tj

2011-02-26T12:13:00.004+02:00

Pääkäri ei osoittanutkaan sormellaan minua, vaikka saavuin klinikalle vartin myöhässä, koska olin juuttunut kotona bloggaamaan, pysähtynyt matkalla tankkaamaan ja pörrännyt vielä ympäri keskustaa parkkipaniikissa ilman tarvittavia kolikoita. Pääkäri avasi ovensa puoli tuntia myöhässä ja kysyi hämmästyneenä: oliko sulla nyt puolelta se aika? Sitten se pyöritteli silmiään Kelan hylkykirjeelle ja asiakaspalvelulle ja soitti heti suoraan Kelan lääkärille salaiseen numeroon, mistä vastattiin, että asia on jo oikaistu ja osapäiväraha myönnetty minulle maalis-huhtikuuksi.

Nyt onkin aika palaveerata henkilökunnan elikkäs puolison kanssa siitä, minkälaisella strategialla ryhdytään osapäiväisesti depressoituneeksi toimitusjohtajaksi.

Mea culpa

2011-02-25T10:31:00.004+02:00

Olen lähdössä kohta tapaamaan pääkäriä, ja pelkään syytöksiä. Minua on tällä viikolla syytetty kaikesta:
Hammaslääkäri huomautti taas kerran vetäytyneistä ikenistä.
Asiakas lähetti tyytymättömän sähköpostiviestin, koska olin ollut reissussa ja jättänyt vastaamatta kiireelliseen toimeksiantoon.
S-Pankilta tuli kirjallinen ilmoitus tilin ylittymisestä.
Kela hylkäsi osasairauspäivärahahakemukseni, koska en ollut toimittanut sitä määräaikaan mennessä.
Aivan taatusti pääkärikin on siis vastassa syyttävä sormi ojossa. Haaskaan hänen aikaansa, koska en ole onnistunut huolehtimaan hakemuksiani ajoissa kuntoon.
Koira-aiheisilla keskustelupalstoilla syytellään harva se päivä muun muassa siitä, että ulkoilutan ja aktivoin koiraani liian vähän, koulutan sitä väärillä menetelmillä ja ruokin sitä huonosti.
Ja se tyyppi, joka on kirjoittanut hätkähdyttävän kirjan "Eläinten syömisestä", muistuttaa lehtien sivuilla, että minä edelleenkin teen vääriä valintoja, aiheutan eläimille kärsimystä ja tuhoan maapallon.

Lääkkeitä hajamielisille!

2011-02-24T13:23:00.006+02:00

Muutamat kanssa-addit ovat osoittaneet ihailtavaa aktiivisuutta tässä lääkekorvausasiassa järjestämällä kriisipalaverin, olemalla yhteydessä kansanedustajiin, Kelaan ja lääkeyhtiöiden edustajiin sekä laatimalla adressin, johon toivotaan mahdollisimman paljon allekirjoituksia. Omat sosiaaliset ja toiminnalliset valmiuteni eivät tällä hetkellä riitä kovin aloitteelliseen osallistumiseen, mutta ainakin voin omalta osaltani levittää tietoa ja jakaa adressia eteenpäin. Täytyy kyllä olla iloinen ja kiitollinen tuosta sisukkaasta aktiivijoukosta, joka jaksaa taistella yhteisten oikeuksiemme puolesta!

Siis pliis, käy laittamassa nimesi adressiin, jos asia koskettaa sinua AD/HD-aikuisena, addin puolisona, ystävänä, sukulaisena tai vain yleisinhimillisellä tasolla. (Voit signeerata myös niin, ettei nimesi näy netissä, jos julkisuus ujostuttaa.)
http://www.adressit.com/adhd_aikusten_puolesta

Koiranunta

2011-02-24T12:51:00.003+02:00

Yökylässä nukun hatarasti, vaikka olen ottanut unipillerini. En osaa rentoutua, ennen kuin M on palannut turvallisesti konserttiareenalta majapaikkaamme. Vierasvuode on kapea, mutta haluan ehdottomasti jakaa sen koiran kanssa. Kiskon peittoa nukkuvan eläimen alta, lonkkaani kolottaa, pienessä huoneessa on kuumaa ja hiukan liian valoisaa. Pikikuono havahtuu hieman, kömpii kainalooni ja painautuu huokaisten ihan lähelle ihoa. Nuuhkin sen niskaa ja minua hymyilyttää. Tämän onnen ohi ei kannattaisikaan nukkua.

Lomakkeita lomailun lomassa

2011-02-21T12:58:00.007+02:00

Tartun epäröiden paperinippuun, joka on odottanut tarttumista jo muutaman viikon. Ystäväni Kela (ei Anssi vaan instanssi) on lähettänyt kirjeitä ja lomakkeita, jotka on pyytänyt ystävällisesti palauttamaan täytettyinä viimeistään tiettyinä päivämäärinä. Ikävä kyllä, mainitut päivämäärät ovat auttamattomasti taaksejäänyttä elämää. Vielä voi silti yrittää. Teen nettipalvelussa osasairauspäivärahahakemuksen (miksen koskaan älynnyt käyttää tätä sanaa hirsipuupelissä?) ja täytän lisäksi kuntoutushakemuksen, jotta voisin jatkaa terapiaa toisenkin vuoden. M tarkistaa, että olen kirjoittanut kaikki tarvittavat tiedot oikein. Huh. Nyt olen ansainnut kupillisen kahvia ja rinkelisämpylän.

Voin aika hyvin. Olen lepäillyt ja ulkoillut paljon, vaikka kylmyys koettelee sietokykyä. Keksin jopa kutsua vieraita Lunan 1-vuotissyntymäpäivän kunniaksi, eikä kolmen koiran ja kuuden lapsen joukkio pienessä tuvassamme saanutkaan päätäni säpäleiksi, kuten olin vähän pelännyt. Toki olin pirskeiden jälkeen uuvuksissa, mutta silti hyvillä mielin. Viikonloppuna saimme pääkaupungista kylään hyvän ystävän, jonka olen tuntenut kauan ja jonka kanssa olen käynyt läpi monenlaista. Olen onnellinen siitä, että ystävyytemme on kestänyt ja asettunut entistä vankemmalle pohjalle myrskyisien vuosien jälkeen.

Huomenna lähden mukaan käymään kaupungissa ja vietän illan luottoystävä N:n luona koirineni, kun M menee Kylie Minoguen konserttiin. Minua eivät nyt houkuta ihmispaljous, äänekäs musiikki ja välkkyvät valot, vaikka Kylli-tädin tuotanto sinänsä menettelee. Tällä erää seikkailuksi riittänevät moottoritiehurjastelu, huoltoaseman pahvikahvi ja yökyläily kerrostalossa.

Liian vanha addiksi

2011-02-15T17:02:00.003+02:00

Tämä kyllä nyt pikkuisen risoo. Juuri kun olen löytänyt sopivan, toimivan lääkityksen, rattaisiin sohitaan lisää kapuloita. Lyhyesti: koska metyylifenidaattia sisältävien lääkevalmisteiden pakkausselosteisiin on ilmestynyt maininta siitä, ettei valmisteen käyttöä ole tutkittu aikuisilla, niin nyt Kela on päättänyt evätä kyseisten lääkkeiden peruskorvauksen yli 30-vuotiailta. Eivätkä nämä pillerit ole aivan halpoja.

En jotenkin jaksa edes raivota tästä. En mahda mitään kuitenkaan. Juuri nyt minulla on vielä pari pakkausta Equasymia lääkekaapissa. Lähden koiran kanssa jäälle hiihtämään. Sillä aikaa rakas puolisoni on pannut tuulemaan ja kirjoittanut palautteita monelle taholle sekä pauhannut omaan blogiinsa. Se pitää puoliani tulisesti ja saa minut luottamaan, että tästäkin selvitään.

Lupercalia

2011-02-14T15:14:00.006+02:00

Valentinuksen päivä valkenee säihkyvän kylmänä ja aurinkoisena. Masentavista pakkasennusteista huolimatta minulla on vankka usko kevääseen, ja siksi olen jopa lämmennyt lumelle. Olen ostanut elämäni ensimmäiset ihka uudet murtsikkasukset tykötarpeineen ja antanut hankien kantaa pitkin metsiä, peltoja ja järvenselkiä. Mikään ei ole esteenä, kun liikun korkealla maan- ja vedenpinnan yläpuolella sukset tai lumikengät jalassa, ja koira laukkaa innoissaan mukana kaikkialle. Ladulla kytken koiran valjaineen vetovyöhön ja liu'un vauhdikkaasti perässä kehuen vetäjää vuolaasti.

Viimeviikkoisen ahdistuksen jälkeen olen ollut muutaman päivän ihan oikeasti kokonaan sairauslomalla, eli jättänyt kaiken vastuun työasioista M:n harteille. Tai oikeammin M määräsi tekemään niin, koska tarvitsin apua siihen päätökseen. Minun on vaikea ottaa vastaan apua ja hoivaa, koska avuttomuus ja hoivattavana oleminen asettavat minut heikkoon ja epätasavertaiseen asemaan suhteessa toiseen. Terapeutti kannustaa, että on hienoa, kun minulla on tuollainen puoliso, jolta voin pyytää tukea silloin kun itse en jaksa olla kovin vahva. Tunnen suurta huojennusta, kun terppa painottaa, että oma pienuus SAA olla näkyvillä. Olen vain aikoinani joutunut niin kauan torjumaan omia tarpeitani ja kantamaan ylimitoitettuja tehtäviä, ettei kuulemma ole mikään ihme, jos mieli on kuormittunut eikä levolle heittäytyminen tahdo luonnistua.

Nämä päivät ovat tehneet hyvää. Voisin tottua elämään näin: nukun paljon, ulkoilen koiran kanssa vähintään kahdesti päivässä, hoidan eläinten ruoat ja siivoan niiden jäljet, pesen ja rummutan pyykkiä Upo-uusilla koneilla, tukihenkilö hoitaa puolestani kaikki yhteydenotot, järjestää tapaamiset, ilmoittautumiset ja ajanvaraukset. Näin jaksan ihan hyvin, mutta voimani eivät vielä riitä kaupunkireissujen, saati ulkomaanmatkojen tai muiden panostusta vaativien juttujen suunnitteluun.

Ystävänpäivän aamuna uhmaamme purevaa pakkasta ja ajelemme mutkittelevia maalaisteitä pitkin tapaamaan Lunan pentukurssikaveria ja sen mukavia omistajia. Ihastelemme pienen ja ison pikipaimenen ketterää menoa avarassa, idyllisessä pihapiirissä. Luna pääsee jopa piipahtamaan lampaiden karsinassa tekemässä tuttavuutta. Se läähättää tohkeissaan ja heittäytyy pahnoille kieriskelemään uusissa ihanissa tuoksuissa, eivätkä muhkeat villapyllyt pelota sitä ollenkaan. Kahvipöydässä rupatellaan vilkkaasti koirista, kaneista, keväthuumasta, vihaisista kalkkunoista ja aika paljon lisää koirista. Minua ei uuvuta kamalasti, vaikka ollaan uudessa paikassa uusien ihmisten luona, sillä ilmapiiri on tilava ja konstailematon, minua vastapäätä virnistelee pieni ihminen, koiraystävykset nujuavat pöydän ympärillä, yläkerrassa on pörheä kissa ja piharakennuksessa lammaksia. Siinä on ystävyyttä kerrakseen.

(Lupercalia oli antiikin Roomassa 15.2. vietetty juhla, josta ystävänpäivä on mahdollisesti saanut alkunsa. Lupercalia-sana pohjautuu latinan kielen sanaan lupus, susi. Juhlassa palvottiin paimenten, laidunten ja luonnon äänien jumalaa Faunusta.)