Miten tässä näin kävi. Olen pahoittanut mieleni ja menettänyt yöuneni nettikeskustelun takia. Siis nimimerkkien takaa huutelevien tuntemattomien ihmisten kommenteista otin itseeni. Minunhan piti olla immuuni moiselle. Tähän saakka olen vain naureskellut yhdellekin tutulle, joka meni tuntikausiksi tolaltaan, kun hänen nukutusmenetelmiään arvosteltiin jollakin vauvapalstalla. Mitä ajanhukkaa jäädä vatvomaan moista!
Kaikki keskustelufoorumithan ovat täynnä samaa tiivistynyttä idiotismia. Siellä on helppo provosoida, piikitellä ja purkaa omia vitutuksia nimettömiin uhreihin. Joku ei osaa ilmaista itseään kirjallisesti niin, että tulisi ymmärretyksi, toinen takertuu sanavalintoihin, kolmas vääntelee asiasta oman tulkintansa, neljäs hyökkää nimittelemään ja PIM! Sekametelisoppa on valmis. Ja maistuu pahalta.
Eräs keskustelun aloitus siis herätti minut, passiivisen palstailijan, luomaan oman käyttäjätunnuksen ja naputtelemaan näkemykseni julki. Intouduin puolustamaan minulle tärkeää asiaa, ja kuten arvata saattaa, sain vastaani lokaa. Ei se kohdistunut yksin minuun, vaan niihin asioihin ja ihmisiin, joiden puolella olin. Valintojani kyseenalaistettiin, perustelujani vääristeltiin ja aiheellinenkin kritiikki esitettiin epäasialliseen sävyyn. Tottakai kaikilla muillakin keskustelijoilla oli pelissä tunteen paloa, joka hämärsi ymmärtämisen halun.
Yritin sivuuttaa ja unohtaa, jättää kaiken omaan arvoonsa. En onnistunut. Huomasin, että paha mieli kalvoi koko illan. Mitä jos olenkin tehnyt vääriä valintoja? Miksi en enää osaa iloita siitä mistä olen iloinnut? Puhe on kuitenkin ihan oikeasti merkittävistä valinnoista. Pariin otteeseen istahdin vielä tietokoneen ääreen muotoilemaan vastausta, jossa toisin esiin jotakin uutta, olennaista, jotakin mitä ei tulkittaisi väärin. Sitten taas turhauduin: äh, antaa olla. Mitä väliä. Ei minua kuitenkaan ymmärretä, ei minua tunneta. Ei tässä koko jutussa edes ole kyse minusta. Ketään ei kiinnosta.
Yöllä levottomuus tarttui jalkoihini. Unissa en löytänyt paitaa ja jouduin olemaan julkisella paikalla paljaana, ja kotimme edessä seisoi aamuvarhaisella vieras auto ja verhot olivat auki ja tilanne oli jotenkin uhkaava. Altis ja turvaton. Välillä valvoin ja kuuntelin pahaa mieltä. Kaikki anonyymit puheenvuorot pukeutuivat Kasurisiksi ja jatkoivat tauotonta mesoamistaan.
Luulin, että oman kantani ilmaiseminen voimauttaisi. Pötyä. Minä annoin pienentää ja lannistaa itseni. Nettifoorumilla. Höh miten turhaa. Ikinä en kyllä enää sano mitään.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti