Sade on viimein tauonnut ja polut pakastuneet rapsakoiksi. Aamulla M tekee lähtöä kaupunkiin viemään autoa huoltoon ja päästää koiran makuuhuoneeseen, minne sillä on lupa vain harvoin. Eläin hyörii hetken riemuissaan sängyssä, lipaisee poskeani pari kertaa ja kiertyy kohta muhmeaksi mytyksi käsivarrelleni ähkäisten tyytyväisenä. Oi, mikä ihanuus! Minä hukun hymyyn ja rakastukseen, kun mytty uneksii ja sen kasvolihakset liikehtivät vilkkaasti.
Tänään työsähköposti on hiljainen, ja päätän tehdä päivän pitkän lenkin heti aamupäivästä, kun on valoisaa. Pikkupakkanen on kuivattanut maastoa mukavasti, eikä tassujen alla tirskahda joka askeleella. Silti ojien syvänteistä kuuluu elävän veden ääni. Lunta ei ole enää kahlattavaksi asti, vaan liikkuminen on helppoa ja sopivan kitkaisaa. Talvi riittäisi minulle ihan tällaisena.
Puolentoista tunnin kiireettömän patikoinnin jälkeen vedän villasukat ja pehmohousut jalkaan, keittelen itselleni kahvia ja hämmennän hiillosta. Koira saa saalistaa jauhelihansa pakastetun Kongin sisältä ja askarrella kuivaruokanappulansa esiin munakennoon kätketyistä sanomalehtikääröistä. Sitten se kellahtaa kyljelleen jatkamaan unia. Minun on aika aloittaa työpäivä, enkä ole ollenkaan niin nuutunut kuin eilen.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti