Maanantaikappale

Lumi pyryää eilisten ylle, eikä jäljistäni enää näe, missä kuljin. Kiteet laskeutuvat huolettomina oksille ja taittelevat lamppuni valon teräviksi välähdyksiksi. Tätä pimeää ei tulisi mieleenkään pelätä. Se petaa vieraatkin metsät olohuoneekseni ja tuoksuu vahvasti pihkalta.

Tarpoisin mielelläni vieläkin loitommas, pakoon toimistotuolia ja niitä tarralappuja, jotka muistuttavat, että olen jo enemmän kuin yhden kokonaisen päiväpuhteen verran jäljessä suunnitelmasta. Epäkelpo, ryhditön maanantaikappale.

- Älä nyt ruoski itseäsi. Tsemppaat sitten vain huomenna vähän enemmän, M lohduttelee. Mutta minähän tsemppaan joka ikinen päivä vielä vähän enemmän. Olen aivan voipunut pelkästä tsemppaamisesta. Työ ei etene yhtään sen sutjakammin. Unohtelen, mitä ajattelin äsken. Miksi nousin pöydän äärestä? Kenelle piti vastata? Kuuluuko mikrokupu jääkaappiin? Käynkö usein täällä? (Mitä eroa on ruoskimisella ja tsemppaamisella?)

Vaelluskenkien suut haukkovat ahnaasti lunta, jonka sukanvarret suodattavat viileäksi kääreeksi nilkkojen ympärille. Kuuden uutteran jalan voimin uurramme uusia polkuja yli viimaisten peltojen. Emme me hylkää näitä maita talveksi, kun ne makaavat toimettomina, hyödyttöminä valkean vilttinsä alla. Me jaamme niiden turvallisen koskemattomuuden ja annamme niiden kantaa meitä kevään sarastukseen saakka.