Kaksi päivää matkaa pimeyden pohjalle. Mieleni on levoton ja harmaa. Vatsassa lepattelee yöperhosia, keho kiemurtelee vastaan: ei tahdo ahtautua tuohon aina vain kapeampaan valottomuuden loukkoon. Hankalaa nukahtaa, vielä hankalampaa herätä. Pilleripurkit valtaavat mukikaapin alahyllyn: D-vitamiinia väsymykseen, omegoita sydämen lisälyönteihin, rautaa levottomiin jalkoihin, magnesiumia lihasjumeihin, maitohappobakteereita vatsaoireisiin, antihistamiinia nokkosihottumaan, valeriaanaa iltarauhattomuuteen, metyylifenidaattia aamukoomaan, sitalopraamia mielialan huojahteluun. Elimistö koettaa kahmia tryptofaania joululimpusta, tähtitortuista, riisipuurosta ja nuudeleista. Sarastuslamppu saa tuurata aamuaurinkoa, joka luuhaa jossakin maapallon takalistossa. Sataa lakkaamatta, vettä, lunta, räntää, jalkarättejä. Minä kävelen ja kävelen, kaduilla, pelloilla, ryteiköissä, hieman hädissäni, kuin peläten, että pysähdyttyään jalkani eivät enää kantaisi.
Sitten muistelen: eihän tätä tautia tarvitse torjua tai nujertaa. Tämä on se tuttu koodi, joka saattelee minut ahtaan tunnelin läpi. Mitä siitä, jos en aina pysy jaloillani. Minut on rakennettu hiipumaan ja virkoamaan valon tahdissa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti