Kasuriset, nuo mielen vihulaiset, ovat koettaneet ujuttautua seuraani. Ennen kuin huomaankaan, olen nielemässä niiden syöttämää urbaanilegendaa ulkoisesta absoluuttisesta laiskuusmittarista. Se on sellainen, jonka lukemat näkyvät kaikille muille paitsi ihmiselle itselleen. Minut on temmattu tietämättäni mukaan "Suurin luuseri" -realitysarjaan, jossa laiskuusmittari todistaa suurelle yleisölle, että minä olen oikeasti laiska. Kaikki muut näkevät minusta sen, mitä en itse tajua. Sen, mikä on vää-ääää-ää-rin, tosi holtitonta eikä ihan laillistakaan.
Hiukan olen tunnustellut, mahtaako viime viikkojen väsyminen olla seurausta masennuslääkkeen vähentämisestä vai työstressistä vai sekä että. Ajatukset harottavat tavallistakin enemmän, muisti vuotaa kuin seula, ahdistus pyrkii petikaveriksi. Luisun herkästi soimaamaan itseäni häröilystä ja unohtelusta työssä, koiratreeneissä, kaupassa, liikenteessä. Minun ei pitäisi harrastaa eikä tavata ystäviä, koska sitten en kykene hoitamaan töitäni asianmukaisesti ja tehokkaasti.
Terppa tiedustelee, olenko muistanut pitää vapaapäiviä. Niin no, nyt piti tehdä viikonloppuna vähän töitä molempina päivinä, kun oli niin paljon kiinni kurottavaa. Terppa puhkeaa päivittelemään, että ajattelepas nyt, mikä aika vuodesta on meneillään. Pimein aika! Viime vuonna tähän aikaan olit sairauslomalla, ja nyt olet päässyt näin pitkälle! Olet vain tainnut unohtaa kuunnella itseäsi. Olisi todellakin syytä höllätä vaatimuksia ja ottaa etäisyyttä työstä. Mitä hitaammin työ sujuu, sitä tärkeämpää on hidastaa.
Siis että ryhtyisin lusmuilemaan ihan huvin vuoksi ja urheilun kannalta? Että lakkaisin esiintymästä kuvitteellisille tv-katsojille ja säätäisin ihan itse niitä mittariasetuksia? Kuuluisiko saamattomuus palkita silityksin? Ennenkuulumatonta. Vielä minä sen Suurin luuseri -palkinnon pokkaan.
Olohuoneen harmaalla matolla makaa joutilas antidepressantti, joka lepuuttaa leukaansa etutassun päällä ja vilkuilee liikkeitäni alta kulmain. Kun katson sitä kohti, sen häntä alkaa välittömästi elää omaa elämäänsä, vaikka mikään muu ei liikahda.
2 kommenttia:
Kirjoituksestasi irrallaan on pakko kommentoida, että blogisi löytäminen netin syövereistä oli varsinaista johdatusta. En muista mistä päädyin blogiisi ekakertaa, mutta silloin en kuitenkaan tiennyt ADD:stä mitään. Mulle ei edes avautunut mitä koko blogi käsittelee, aluksi mua vain viehätti valtavasti blogisi hieman anarkistissävytteinen nimi.
Kului joitakin aikoja, asiat kulkivat tahollaan ja PAM, mulle läimäistiin diagnoosiksi ADD. Tai koko juttu on vielä kesken, mutta ei enää kyseenalainen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen (olen melko saman ikäinen kuin sinä) voin vihdoin määritellä itseni, ymmärtää itseäni ja vaikeuksiani.
Sitten tuli taas kerran lukemaan kirjoituksia ja valaistuin: Ei voi olla totta! Tää blogi kertoo juuri tästä! Ja mitä enemmän mä sun tekstejä luen, sitä pelottavampaa on, miten sä kirjoitat mun sanojani. Tavaan tätä ja hoen mielessäni: just noin, totta, ihan niin... No, hyvä että kirjoitat, mä en ole vielä tähän aiheeseen päässyt pureutumaan kirjoittamisen tasolla, kaikki on niin uutta.
Jaa mitä mä nyt haluan sanoa: emmä enää tiedä, varmaan vaan, että tekstejäsi on avartavaa lukea, kirjoitat hauskasti ja täällä ilmoittautuu uusi vakilukija. :)
Jane
Hei Jane! Luulin jo vastanneeni kommenttiisi, mutta näköjään olinkin vain tallentanut sen sähköpostiini ja lukenut sitä useaan kertaan läpi ajatuksella ja hyvillä mielin. Kiitos sanoistasi, tuntuu hienolta että olet löytänyt täältä jotakin tärkeää ja koskettavaa :)
Lähetä kommentti