Minulla oli lapsuudenkodissa turvapaikka, jollaista ei ollut kenelläkään muulla. Huoneeni seinässä, ehkä metrin korkeudella lattiasta, oli luukku, jonka takana minä nukuin. Voin vain ihailla äidin innovatiivisuutta ja isän kädentaitoja: portaikon päällä oleva ylimääräinen korkeus otettiin hyötykäyttöön rakentamalla vuoteen kokoinen komero, johon puhkaistiin sisäänkäynti minun huoneestani. Toiveeni mukaisesti isä asensi kulkuaukkoon oven, jotta sain vetäytyä pimeään pesään nukkumaan ja kätkeä sijaamattoman sängyn seinän sisään.
Alkovissa kiteytyi minun oma, yksityinen tilani. Sinne piilotin itkut ja pelot, valvotut yöt ja täyteen raapustetut päiväkirjan sivut. Sinne kapusin valittujen ystävien kanssa kikattelemaan kaksimielisille jutuille ja jakamaan salaisuuksia. Teini-iässä Pekka Pouta pehmensi kynnystä koleisiin kouluaamuihin, kun raahasin alkovin hyllylle pienen mustavalkoisen matkatelkkarin ja vanhan kahvinkeittimen, laitoin iltaisin valmiiksi appelsiinimehua ja myslilautasen ja säädin antennin Huomenta Suomelle.
Alkovi on ainoa asia, jota jäin tuosta talosta kaipaamaan. Minkähänlainen olento siinä nykyään pesii?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti