Pyörryttävää valoa tulvii ovista ja ikkunoista. Rapsakka aamuhanki kantaa minne ikinä haluankin. Marssin mahtavana suurilla lumiräpylöilläni kaiken yläpuolella ja solakka koira nelistää kepeästi säihkyvällä pinnalla.
Fysioterapeutti tunnustelee kipeää kyynärpäätäni ja arvioi, ettei kyseessä ole tyypillinen hiirikäsi/tenniskyynärpää vaan lihaksen kiinnityskohdan ylirasitustila. Ilostuttavaa on se, että hieronnalla ja entistäkin tiheämmällä kylmähoidolla vaiva saattaa talttua.
Huomenna menemme hakemaan minipossua muistuttavan koiralapsen kotiin. HUOMENNA! Vatsassa pyörii, kun ajattelen sitä. En malta nukkua. Kaikki tunteet ovat lähellä, aivan pinnan tuntumassa. Kaikki kuohuu ja kohisee. Huimaa.
tiistai, 6. maaliskuuta 2012
perjantai, 2. maaliskuuta 2012
Lintuperspektiivi
Eilen satoi vettä! Kuinka keväimellistä! Illalla valtaisa lumivyöry rytisi peltikatolta alas niin, että talopahanen tutisi ja taulu räsähti hyllyltä säpäleiksi lattialle. Hetken olin varma, että JESSUS NYT ISKI TSUNAMI tai jotakin yhtä realistista.
Kenties mielialalääke alkaa käydä tarpeettomaksi siinä vaiheessa, kun kuljen maalisauringon hyperryttämänä kaupungin sulaa kävelykatua ja tulvin suurta universaalia harmoniaa. Havaintokykyni terävöityy ja vajoan yliluonnolliseen tyyneyteen keskellä ihmisvilinää. Ajattelen, miten juuri tässä hetkessä näiden kävelijöiden tiet risteävät. Maailmojasyleilevää sympatiaa uhkuen katson penkillä örisevää laitapuolen kulkijaa ja rollaattorinsa kanssa linkuttavaa liikuntavammaista. Meillä kaikilla on niin erilaisia tarinoita, ja kuitenkin elämme yhdessä täällä saman kevättaivaan alla! Oi miten koskettavaa (lällyä ja kliseistä).
Suojasään jäljiltä metsässä tuoksuu kevätlumelta! Nuuhkin hämärää täysin siemauksin, kuin sammuttaisin koko talven mittaista janoa. Pysähdyn kuuntelemaan hakkuuaukiolta kantautuvaa viheltävää puputusta. Mustan koiran valppaat pystykorvat piirtyvät haurasta hankea vasten, ja sen lajitoverit eri puolilta kylää vastaavat haukkuketjuna helmipöllön maalishöpinään.
Kenties mielialalääke alkaa käydä tarpeettomaksi siinä vaiheessa, kun kuljen maalisauringon hyperryttämänä kaupungin sulaa kävelykatua ja tulvin suurta universaalia harmoniaa. Havaintokykyni terävöityy ja vajoan yliluonnolliseen tyyneyteen keskellä ihmisvilinää. Ajattelen, miten juuri tässä hetkessä näiden kävelijöiden tiet risteävät. Maailmojasyleilevää sympatiaa uhkuen katson penkillä örisevää laitapuolen kulkijaa ja rollaattorinsa kanssa linkuttavaa liikuntavammaista. Meillä kaikilla on niin erilaisia tarinoita, ja kuitenkin elämme yhdessä täällä saman kevättaivaan alla! Oi miten koskettavaa (lällyä ja kliseistä).
Suojasään jäljiltä metsässä tuoksuu kevätlumelta! Nuuhkin hämärää täysin siemauksin, kuin sammuttaisin koko talven mittaista janoa. Pysähdyn kuuntelemaan hakkuuaukiolta kantautuvaa viheltävää puputusta. Mustan koiran valppaat pystykorvat piirtyvät haurasta hankea vasten, ja sen lajitoverit eri puolilta kylää vastaavat haukkuketjuna helmipöllön maalishöpinään.
tiistai, 28. helmikuuta 2012
Oivoivoi
Kyllä tää on sitten VAIKEETA.
Nyt olen siis urakoinut kaikki lappuset täyteen ja anellut Kelalta päivärahoja iriitin takia pidetyltä sairauslomalta, määräaikaista osatyökyvyttömyyseläkettä, kolmatta terapiavuotta sekä matkakorvauksia - juu, sellaisiakin voi näköjään hakea. Käytyäni jo kaksi vuotta terapiassa 50 kilometrin päässä löysin muiden papereideni joukosta esitäytetyn matkakorvauslomakkeen ja olin ihan että TÄH, en muista tuommoista ennen nähneenikään. Korvauksia voi anoa vain puolen vuoden ajalta, joten siinä meni puolentoista vuoden etuudet hukkaan silkan hotopäisyyden ansiosta. Parempi tietysti, että löysin lomakkeen nyt enkä ensi vuonna.
Perusnegatiivisessa mielenvireessäni en osannut liiemmin ilahtua siitäkään uutisesta, että Concertan peruskorvattavuus palautetaan maaliskuun alusta myös aikuisille. Okei, onhan se mahtavan hienoa Concertan käyttäjille. Minua alkoi vain vituttaa entisestään, koska syön itse samaa kemikaalia eri valmistenimellä, hiukan erilaisessa muodossa, joka on sopinut minulle kokeilemistani lääkkeistä parhaiten. Siitä saan edelleen pulittaa täyden hinnan, mikä ei ole ihan vähän. Nyt pitää vain puntaroida, jatkanko kalliilla mutta hyväksi todetulla pillerillä ja venytän jo ennestään kapeaa senttiä, vai vaihdanko takaisin Concertaan, säästän lääkekuluissa merkittävästi mutta kärsin epätasaisesta vaikutuksesta ja jokapäiväisistä mielialasyöksyistä. Vali vali, oli miten oli.
Viime aikoina en oikein ole rohjennut luottaa elämään. On ollut niin paljon epävarmuutta, pelkoa, pettymystä, ikävää. Suunnitelmia on täytynyt perua, lykätä ja muotoilla uusiksi. Harrastukset ovat toistaiseksi jäissä. Olemme linnoittautuneet omaan sairastupaamme, laskeneet päiviä, vältelleet kontakteja ulkomaailmaan ja puhuneet lähinnä siitä, kuka köhii missäkin ja miten tiuhaan.
Piristän itseäni verkko-ostoksilla. Zooplussalla viihtyy helposti tuntikausia, kun kaikki täytyy selata aina uudestaan läpi, vertailla ja pähkäillä. Tiedostan, että on tavallaan melkoisen typerää rahtauttaa Saksasta kasvikuitupellettejä kanien vessakuivikkeeksi, kun kirkonkylän marketeissa myydään kotimaista mäntypohjaista kissanhiekkaa. Mutta kun Saksasta saa halvalla. Ja postinjakaja kantaa painavat ostokset puolestani kotiovelle asti. Ja on niin kivaa saada paketteja! Lisäksi ladon virtuaaliseen ostoskoriin kankaisen kevythäkin, koska meillä on pian matkassa ***IIIK*** kaksi koiraa. Ja vielä pieniä puruluita, joihin pikkuisen ***IIIK*** pennukoiran naskalitkin pystyvät.
Alkaa nimittäin vahvasti vaikuttaa siltä, että pentumme ei menehdykään kennelyskään. Siellä se kuulemma on mitä suurimmassa määrin elossa, kuten kaikki sisaruksensakin. Kasvattajan mukaan kakaroiden tauti näyttää lieväoireiselta ja yskiminen on jo laantumaan päin. Vaikea uskoa, ennen kuin saan pontevan palleron syliini. Siihen on enää kahdeksan päivää!
Nyt olen siis urakoinut kaikki lappuset täyteen ja anellut Kelalta päivärahoja iriitin takia pidetyltä sairauslomalta, määräaikaista osatyökyvyttömyyseläkettä, kolmatta terapiavuotta sekä matkakorvauksia - juu, sellaisiakin voi näköjään hakea. Käytyäni jo kaksi vuotta terapiassa 50 kilometrin päässä löysin muiden papereideni joukosta esitäytetyn matkakorvauslomakkeen ja olin ihan että TÄH, en muista tuommoista ennen nähneenikään. Korvauksia voi anoa vain puolen vuoden ajalta, joten siinä meni puolentoista vuoden etuudet hukkaan silkan hotopäisyyden ansiosta. Parempi tietysti, että löysin lomakkeen nyt enkä ensi vuonna.
Perusnegatiivisessa mielenvireessäni en osannut liiemmin ilahtua siitäkään uutisesta, että Concertan peruskorvattavuus palautetaan maaliskuun alusta myös aikuisille. Okei, onhan se mahtavan hienoa Concertan käyttäjille. Minua alkoi vain vituttaa entisestään, koska syön itse samaa kemikaalia eri valmistenimellä, hiukan erilaisessa muodossa, joka on sopinut minulle kokeilemistani lääkkeistä parhaiten. Siitä saan edelleen pulittaa täyden hinnan, mikä ei ole ihan vähän. Nyt pitää vain puntaroida, jatkanko kalliilla mutta hyväksi todetulla pillerillä ja venytän jo ennestään kapeaa senttiä, vai vaihdanko takaisin Concertaan, säästän lääkekuluissa merkittävästi mutta kärsin epätasaisesta vaikutuksesta ja jokapäiväisistä mielialasyöksyistä. Vali vali, oli miten oli.
Viime aikoina en oikein ole rohjennut luottaa elämään. On ollut niin paljon epävarmuutta, pelkoa, pettymystä, ikävää. Suunnitelmia on täytynyt perua, lykätä ja muotoilla uusiksi. Harrastukset ovat toistaiseksi jäissä. Olemme linnoittautuneet omaan sairastupaamme, laskeneet päiviä, vältelleet kontakteja ulkomaailmaan ja puhuneet lähinnä siitä, kuka köhii missäkin ja miten tiuhaan.
Piristän itseäni verkko-ostoksilla. Zooplussalla viihtyy helposti tuntikausia, kun kaikki täytyy selata aina uudestaan läpi, vertailla ja pähkäillä. Tiedostan, että on tavallaan melkoisen typerää rahtauttaa Saksasta kasvikuitupellettejä kanien vessakuivikkeeksi, kun kirkonkylän marketeissa myydään kotimaista mäntypohjaista kissanhiekkaa. Mutta kun Saksasta saa halvalla. Ja postinjakaja kantaa painavat ostokset puolestani kotiovelle asti. Ja on niin kivaa saada paketteja! Lisäksi ladon virtuaaliseen ostoskoriin kankaisen kevythäkin, koska meillä on pian matkassa ***IIIK*** kaksi koiraa. Ja vielä pieniä puruluita, joihin pikkuisen ***IIIK*** pennukoiran naskalitkin pystyvät.
Alkaa nimittäin vahvasti vaikuttaa siltä, että pentumme ei menehdykään kennelyskään. Siellä se kuulemma on mitä suurimmassa määrin elossa, kuten kaikki sisaruksensakin. Kasvattajan mukaan kakaroiden tauti näyttää lieväoireiselta ja yskiminen on jo laantumaan päin. Vaikea uskoa, ennen kuin saan pontevan palleron syliini. Siihen on enää kahdeksan päivää!
maanantai, 27. helmikuuta 2012
Tilitoimisto vaihtoon
Hiiohoi, millainen viikon aloitus! Ei voi muuta kuin hautautua syvälle pimeään, pehmeään sohvannurkkaan ja antaa kaiken ahdistusväsymysdepiksen maksimoitua potenssiin tuhat.
Ensinnäkin on maanantai, eli lähtökohtaisesti kurjaa. M:lla on edelleen kipeä olo, eikä se tahdo päästä sängystä ylös. Minun käteeni koskee yhä, kuinkas muutenkaan - kipu ei ole hievahtanutkaan yli kuukauteen. Joinakin päivinä päätän sisuuntuneena, että nyt piru vie hoidetaan tuo vaiva pois päiväjärjestyksestä. Silloin popsin reippaasti Buranaa, voitelen vuoroin Mobilatilla ja kylmägeelillä, käytän jääpakkausta kahdesti päivässä ja keskityn tekemään kaiken väärällä kädellä. Tämä ei ole niitä sisukkaita päiviä. Tänään en jaksa välittää, kun mistään ei kuitenkaan ole apua. Aina vain sattuu, kaikki. Pitäisi varmaan lakata syömästä ruokailuvälineillä, kirjoittamasta kynällä ja pyyhkimästä pyllyä. Teippaisin vain koko helvetin raajan jesarilla kiinni vartaloon. Mihinpä sitä oikeakätinen ihminen oikeaa kättään tarvitsisikaan.
Vien koiran rauhalliselle aamulenkille, mutta koirapa ei tunne sellaista käsitettä, vaan riekkuu tavalliseen tapaansa ja köhii sitten keuhkojaan pihalle. Ennen aamiaista saamme kasvattajalta viestin, että pennutkin ovat nyt sairastuneet tuohon pelättyyn yskään, ja vaikka viesti on rauhallisen tyynnyttelevä, menemme umpisolmuun huolesta.
Yritän rauhoittua ja keskittää järjenrippeet olennaiseen, eli tarttua niihin Kelan kryptisiin lomakkeisiin. Se käy työstä. M lukee näennäispätevänä ohjeita, joissa ei kuitenkaan oikeasti kerrota, kuinka lomake täytetään. Minä tuijotan tyhmänä eteeni ja koetan tajuta M:n neuvoja. Arvomme tuskastuneina, mitkä kohdat oikeasti kuuluu täyttää ja mitkä jättää täyttämättä. Keskittymisen katkaisee aina välillä päänräjäyttävä haukku, kun sairaslomaan turhautunut koirain luulee nähneensä ulkona jotakin epäilyttävää. Vaikkapa ohiajavan auton! Tai talitiaisen!
Tulostimesta/kopiokoneesta loppuu muste juuri, kun tarvitsisimme kopiot hakemuksista.
Täytyy pyytää Kelan toimistosta kopiot. Suoriudun mallikelpoisesti papereiden kiikuttamisesta mykälle ja ilmeettömälle virkailijalle, käännyn huojentuneena lähteäkseni ja törmään ovenpieleen. Tyypillinen avohoitopotilas. Tällä välin puolikuntoinen M hoippuroi kauppa-asioilla, pulputtaa myyjille jotakin epämääräistä, esittää huoletonta ja tuntee olevansa kuussa.
Samalla reissulla käymme tilitoimistossa allekirjoittamassa tilinpäätöksen. Ehdotan, että ottaisimme hihnassa kimpoilevan kelpien sinne mukaan, jotta se saisi edes jotakin virikettä eikä mökkihöperöityisi täysin. M syöksähtää ennalta kysymään lupaa, sitten pöhellämme sisälle koko lauma, kelpie pyörii intoväkkäränä jaloissa avokonttorin työntekijöiden keskellä ja alkaa välittömästi yskiä hullun lailla. Koetamme asettua istumaan tilinpäätöspapereiden ääreen, jotta koirakin rauhoittuisi, mutta samassa suloinen kullanmurumme yrjöää aamiaisensa matolle keskelle tilitoimistoa. Haluamme vajota maan alle, sopertelemme anteeksipyyntöjä ja koetamme epätoivoissamme haroa taskuistamme ihan mitä tahansa siivousvälineiksi kelpaavaa.
Löydän riekaleisen paperinenäliinan, johon ryhdyn kaapimaan yrjölammikkoa. Kirjanpitäjämme rientää avuliaana paikalle vessapaperirulla kädessään. M sanoo painokkaasti jotakin, että koira on varmaan parasta viedä blaablaablaa, mutta pyörtää saman tien puheensa, koska eläin on rauhoittunut esimerkilliseksi palveluskoiraksi sillä välin, kun me olemme puunanneet mattoa. En oikein pysty kuuntelemaan, mutta riisun lapaseni pöydälle ja availen takkia arvellen, että nyt voidaan vihdoin mennä asiaan, kun koira ei enää yski.
Nieleskelemme noloutta. Kirjanpitäjä alkaa käydä papereita läpi, mutta ehtii sanoa ehkä yhden lauseen, kun pikku ysköspallomme yökkää uudelleen, nyt toiselle matolle! Taas aloitamme saman vimmaisen ja hyödyttömän taskujen kopeloimisen, ja kirjanpitäjämme säntää hakemaan lisää paperia, ja sama siivousoperaatio toistuu, ja M seisoo tumput suorina hokien, että nyt se koira kyllä pitää blaablaablaa (minun mielestäni se sanoo, että viedä ulos, mutta jälkeenpäin saan kuulla todellisen version, joka on viedä autoon).
Nyt on kaksi mattoa pilalla, eikä koiramme enää kerää toimiston työntekijöiltä ihastuneita katseita, vaan ilmaan leviää lähinnä epätoivonsekainen hämmennys. Hipsin kiireesti oksentelijan kanssa ulos ovesta M:n jäädessä kokoamaan itsetuntonsa sirpaleita ja kuuntelemaan vihdoin kirjanpitäjää. Manailen, kun huomaan unohtaneeni ne lapaset sinne pöydälle. Kädet umpijäässä taluttelen eläintä edestakaisin oven ulkopuolella pohjoistuulen hyväilyssä.
Minuutit kuluvat, M viipyy sisällä. Sitten puhelimeni ratkeaa hoilottamaan "Sanon tämän kaiken suoraan koska mä rakastan sua liikaa...", ja M siellä ihmettelee, olenko vielä autolla vai miksei minua kuulu takaisin. Minä en ole kuullut mitään puhetta mistään autosta, mutta vaihdamme siis koiravuoroa, jotta pääsen allekirjoittamaan paperit kohmeisin sormin. Nyökyttelen viisaana kirjanpitäjän kertomukselle jostakin taseista ja tuloksista ja myyntisaamisista. Aivan niin (blaa itsellesi).
Lähden vielä koiran kanssa kiertämään korttelin sillä aikaa, kun M käy marketissa (farkkujen vetskari apposen auki, minkä seikan rouva havaitsee vasta jälkeenpäin). Viima tunkee vaatteiden ja ihon läpi, enkä lämpene hitustakaan. Koira vetää intopinkeänä hihnassa, yskii kuin vähämielinen - ja saa siis minut vaikuttamaan vastaantulijoiden silmissä lähinnä eläinrääkkääjältä - ja vääntää valtaisat tortut jalkakäytävän laitaan. Kahmin kouran täydeltä kakkaa pussiin. Loistavaa. Enpä ollut vielä päässyt pesemään sitä oksuakaan näpeistäni.
Kotona odottaakin sitten miljoona mailia kärsimättömiltä asiakkailta, hopihopi, oletko saanut viestini (jonka lähetin kaksi minuuttia sen jälkeen kun olit poistunut koneen äärestä) vaikka haluaisin lähinnä amputoida käsivarteni ja kadota pikaisesti maapallolta.
Ensinnäkin on maanantai, eli lähtökohtaisesti kurjaa. M:lla on edelleen kipeä olo, eikä se tahdo päästä sängystä ylös. Minun käteeni koskee yhä, kuinkas muutenkaan - kipu ei ole hievahtanutkaan yli kuukauteen. Joinakin päivinä päätän sisuuntuneena, että nyt piru vie hoidetaan tuo vaiva pois päiväjärjestyksestä. Silloin popsin reippaasti Buranaa, voitelen vuoroin Mobilatilla ja kylmägeelillä, käytän jääpakkausta kahdesti päivässä ja keskityn tekemään kaiken väärällä kädellä. Tämä ei ole niitä sisukkaita päiviä. Tänään en jaksa välittää, kun mistään ei kuitenkaan ole apua. Aina vain sattuu, kaikki. Pitäisi varmaan lakata syömästä ruokailuvälineillä, kirjoittamasta kynällä ja pyyhkimästä pyllyä. Teippaisin vain koko helvetin raajan jesarilla kiinni vartaloon. Mihinpä sitä oikeakätinen ihminen oikeaa kättään tarvitsisikaan.
Vien koiran rauhalliselle aamulenkille, mutta koirapa ei tunne sellaista käsitettä, vaan riekkuu tavalliseen tapaansa ja köhii sitten keuhkojaan pihalle. Ennen aamiaista saamme kasvattajalta viestin, että pennutkin ovat nyt sairastuneet tuohon pelättyyn yskään, ja vaikka viesti on rauhallisen tyynnyttelevä, menemme umpisolmuun huolesta.
Yritän rauhoittua ja keskittää järjenrippeet olennaiseen, eli tarttua niihin Kelan kryptisiin lomakkeisiin. Se käy työstä. M lukee näennäispätevänä ohjeita, joissa ei kuitenkaan oikeasti kerrota, kuinka lomake täytetään. Minä tuijotan tyhmänä eteeni ja koetan tajuta M:n neuvoja. Arvomme tuskastuneina, mitkä kohdat oikeasti kuuluu täyttää ja mitkä jättää täyttämättä. Keskittymisen katkaisee aina välillä päänräjäyttävä haukku, kun sairaslomaan turhautunut koirain luulee nähneensä ulkona jotakin epäilyttävää. Vaikkapa ohiajavan auton! Tai talitiaisen!
Tulostimesta/kopiokoneesta loppuu muste juuri, kun tarvitsisimme kopiot hakemuksista.
Täytyy pyytää Kelan toimistosta kopiot. Suoriudun mallikelpoisesti papereiden kiikuttamisesta mykälle ja ilmeettömälle virkailijalle, käännyn huojentuneena lähteäkseni ja törmään ovenpieleen. Tyypillinen avohoitopotilas. Tällä välin puolikuntoinen M hoippuroi kauppa-asioilla, pulputtaa myyjille jotakin epämääräistä, esittää huoletonta ja tuntee olevansa kuussa.
Samalla reissulla käymme tilitoimistossa allekirjoittamassa tilinpäätöksen. Ehdotan, että ottaisimme hihnassa kimpoilevan kelpien sinne mukaan, jotta se saisi edes jotakin virikettä eikä mökkihöperöityisi täysin. M syöksähtää ennalta kysymään lupaa, sitten pöhellämme sisälle koko lauma, kelpie pyörii intoväkkäränä jaloissa avokonttorin työntekijöiden keskellä ja alkaa välittömästi yskiä hullun lailla. Koetamme asettua istumaan tilinpäätöspapereiden ääreen, jotta koirakin rauhoittuisi, mutta samassa suloinen kullanmurumme yrjöää aamiaisensa matolle keskelle tilitoimistoa. Haluamme vajota maan alle, sopertelemme anteeksipyyntöjä ja koetamme epätoivoissamme haroa taskuistamme ihan mitä tahansa siivousvälineiksi kelpaavaa.Löydän riekaleisen paperinenäliinan, johon ryhdyn kaapimaan yrjölammikkoa. Kirjanpitäjämme rientää avuliaana paikalle vessapaperirulla kädessään. M sanoo painokkaasti jotakin, että koira on varmaan parasta viedä blaablaablaa, mutta pyörtää saman tien puheensa, koska eläin on rauhoittunut esimerkilliseksi palveluskoiraksi sillä välin, kun me olemme puunanneet mattoa. En oikein pysty kuuntelemaan, mutta riisun lapaseni pöydälle ja availen takkia arvellen, että nyt voidaan vihdoin mennä asiaan, kun koira ei enää yski.
Nieleskelemme noloutta. Kirjanpitäjä alkaa käydä papereita läpi, mutta ehtii sanoa ehkä yhden lauseen, kun pikku ysköspallomme yökkää uudelleen, nyt toiselle matolle! Taas aloitamme saman vimmaisen ja hyödyttömän taskujen kopeloimisen, ja kirjanpitäjämme säntää hakemaan lisää paperia, ja sama siivousoperaatio toistuu, ja M seisoo tumput suorina hokien, että nyt se koira kyllä pitää blaablaablaa (minun mielestäni se sanoo, että viedä ulos, mutta jälkeenpäin saan kuulla todellisen version, joka on viedä autoon).
Nyt on kaksi mattoa pilalla, eikä koiramme enää kerää toimiston työntekijöiltä ihastuneita katseita, vaan ilmaan leviää lähinnä epätoivonsekainen hämmennys. Hipsin kiireesti oksentelijan kanssa ulos ovesta M:n jäädessä kokoamaan itsetuntonsa sirpaleita ja kuuntelemaan vihdoin kirjanpitäjää. Manailen, kun huomaan unohtaneeni ne lapaset sinne pöydälle. Kädet umpijäässä taluttelen eläintä edestakaisin oven ulkopuolella pohjoistuulen hyväilyssä.
Minuutit kuluvat, M viipyy sisällä. Sitten puhelimeni ratkeaa hoilottamaan "Sanon tämän kaiken suoraan koska mä rakastan sua liikaa...", ja M siellä ihmettelee, olenko vielä autolla vai miksei minua kuulu takaisin. Minä en ole kuullut mitään puhetta mistään autosta, mutta vaihdamme siis koiravuoroa, jotta pääsen allekirjoittamaan paperit kohmeisin sormin. Nyökyttelen viisaana kirjanpitäjän kertomukselle jostakin taseista ja tuloksista ja myyntisaamisista. Aivan niin (blaa itsellesi).
Lähden vielä koiran kanssa kiertämään korttelin sillä aikaa, kun M käy marketissa (farkkujen vetskari apposen auki, minkä seikan rouva havaitsee vasta jälkeenpäin). Viima tunkee vaatteiden ja ihon läpi, enkä lämpene hitustakaan. Koira vetää intopinkeänä hihnassa, yskii kuin vähämielinen - ja saa siis minut vaikuttamaan vastaantulijoiden silmissä lähinnä eläinrääkkääjältä - ja vääntää valtaisat tortut jalkakäytävän laitaan. Kahmin kouran täydeltä kakkaa pussiin. Loistavaa. Enpä ollut vielä päässyt pesemään sitä oksuakaan näpeistäni.
Kotona odottaakin sitten miljoona mailia kärsimättömiltä asiakkailta, hopihopi, oletko saanut viestini (jonka lähetin kaksi minuuttia sen jälkeen kun olit poistunut koneen äärestä) vaikka haluaisin lähinnä amputoida käsivarteni ja kadota pikaisesti maapallolta.
perjantai, 24. helmikuuta 2012
Kanavalla ei ole ohjelmaa tai se on salattu
Vilkasta, puolitervettä koiraa on aika hankalaa pitää levossa. Jälkitautien ehkäisemiseksi olisi tärkeää, ettei syke pääsisi nousemaan liian varhaisessa vaiheessa. Kerropa se tuolle elohopealle, joka rakastaa juoksemista yli kaiken! Kun lenkkeily typistyy pelkkiin pihapiipahduksiin, ylimääräinen energia on purettava vahtihaukkuiluun, pupujen paimentamiseen, pehmolelun heittelyyn, ovella ramppaamiseen ihan-vain-huvin-vuoksi, lumen kaivamiseen, intoloikkimiseen ja mitä nyt ikinä australiangerbiili voikin keksiä.
Ja kerropa sitten adhd-emännälle, että vastuullisen ihmisaikuisen tehtävänä on nyt liikkua ja puhua itse raaaaaauhallisesti, välttää innostamasta koiraa ja varsinkin painimasta sen kanssa! Omaa levottomuuttani koetan kanavoida järjestämällä sinkoilijalle maltillista puuhaa: namien etsintää, ruoan saalistusta pahvirasioista ja kongeista, roskien keruuta koriin.
Kunpa saisin saman aktiivisuuden valjastettua vaikkapa Kelan lomakkeiden täyttämiseen! Kuntoutushakemus ja työkyvyttömyyseläkehakemus odottavat tyhjinä tuossa vieressä. Ironista, että saadakseen tukea aloitteellisuus-, toiminnanohjaus- ja motivaatio-ongelmiin Addien olisi loihdittava jostakin aloitekykyä, toiminnanohjaustaitoja ja motivaatiota tukien hakemiseen.
Pääkäri kyllä ystävällisesti neuvoi minua soittamaan sosiaalityöntekijälle, jos tarvitsen apua lomakkeiden kanssa. Haa! Aina vain ironisempaa! Että puhelinfobinen tarkkaavaisuushäirikkö yrittäisi luuri korvalla saada jotakin tolkkua suullisista ohjeista :D Kyllä oma puoliso taitaa olla ainut, jolta kykenen jotenkuten ottamaan opastusta vastaan. Sen seurassa voi sentään vapautuneesti räyhätä ja ottaa aikalisiä, kun turhautuminen tukkii aivot ja käsi kirjoittaa suttua.
Ja kerropa sitten adhd-emännälle, että vastuullisen ihmisaikuisen tehtävänä on nyt liikkua ja puhua itse raaaaaauhallisesti, välttää innostamasta koiraa ja varsinkin painimasta sen kanssa! Omaa levottomuuttani koetan kanavoida järjestämällä sinkoilijalle maltillista puuhaa: namien etsintää, ruoan saalistusta pahvirasioista ja kongeista, roskien keruuta koriin.
Kunpa saisin saman aktiivisuuden valjastettua vaikkapa Kelan lomakkeiden täyttämiseen! Kuntoutushakemus ja työkyvyttömyyseläkehakemus odottavat tyhjinä tuossa vieressä. Ironista, että saadakseen tukea aloitteellisuus-, toiminnanohjaus- ja motivaatio-ongelmiin Addien olisi loihdittava jostakin aloitekykyä, toiminnanohjaustaitoja ja motivaatiota tukien hakemiseen.
Pääkäri kyllä ystävällisesti neuvoi minua soittamaan sosiaalityöntekijälle, jos tarvitsen apua lomakkeiden kanssa. Haa! Aina vain ironisempaa! Että puhelinfobinen tarkkaavaisuushäirikkö yrittäisi luuri korvalla saada jotakin tolkkua suullisista ohjeista :D Kyllä oma puoliso taitaa olla ainut, jolta kykenen jotenkuten ottamaan opastusta vastaan. Sen seurassa voi sentään vapautuneesti räyhätä ja ottaa aikalisiä, kun turhautuminen tukkii aivot ja käsi kirjoittaa suttua.
torstai, 23. helmikuuta 2012
Väijyvät virukset
Viikonloppuna ajoimme pitkän matkan taakse tapaamaan lumipentua.
Sieltä se hölmöläinen tihrustelee pentulaatikon pohjalta pikkuruisine porsaansilmineen ja erottuu sisarusten joukosta heti. Paitsi että se on kaikkein pienin ja erivärisin, tunnistan siinä jotakin. Sillä on Camel-bootsit, nauraa kasvattajan puoliso. Pentu tepsuttelee töppöjaloillaan määrätietoisesti ympäri taloa, kun se lasketaan lattialle. Sillä on jäynät mielessä: matonreuna, kaapinkulma, ihmisvarpaat ja sisarusten hännät joutuvat vuorotellen napakan hammastelun kohteiksi. Se tekee isosisko-Lunalle kömpelöitä leikkikumarruksia, yrittää haukkua kimeällä äänellä ja tuiskahtaa kuonolleen. Se mönkii syliin, kierähtää selälleen ja polkee vimmatusti mopoa käyntiin, kun rapsutan kyljestä. Se pötköttää luottavaisena yhden käden otteessa ja kiljuu vaativasti, jos maisemat pysähtyivät. Se kapuaa rohkeasti lumikolaan pihalla vessareissulla, se hytisee muiden mukana lumella ja ilmaisee vilunsa kaikkein äänekkäimmin. Se uinahtaa äkisti keskelle olohuoneen mattoa, tuoksuu pennunpissalta ja näyttää hymyilevän lakkaamatta.
Kahdeksi viikoksi pitää vielä malttaa jättää ipana emon hoiviin. Kiintymys on kuitenkin ennättänyt kietoutua tiiviiksi punokseksi sydämen ympärille heti kun annoin sille luvan.
Reissulla mukana oleva ystävä N on yskinyt kovasti yöllä, jonka olemme viettäneet samassa huoneessa. Aamulla hänelle nousee kuume ja kolotus. Vitsailemme, että diagnoosin täytyy olla joko pentukuume tai kennelyskä. Seuraavana päivänä sama tauti on M:lla.
Sitten tulee ISO HUOLI. Viikontakaisesta treeniporukasta yksi koira sairastuu ihan oikeaan kennelyskään. Sitten toinen. Kolmas. Tiistaina Lunakin alkaa köhiä ja oksennella. Juuri kun olemme olleet yökylässä viiden aikuisen koiran ja kuuden viisiviikkoisen pennun luona! Kylmä ahdistus uhkaa jäädyttää kaiken ilon uudesta perheenjäsenestä.
Luen netistä kaiken löytämäni tiedon kennelyskästä. Viestit ja puhelut sinkoilevat treeniporukan kesken: Miten teillä tänään voidaan? Pysyykö ruoka jo sisällä? Tarvittiinko antibiootteja? Virukset ja bakteerit ja tartuntareitit surisevat päässäni, laskeskelen koirakontakteja ja oireettomia taudinkantajia ja itämisaikoja. Karvain mielin pyyhin kalenteristani kevään ensimmäiset agitreenit, valmennusviikonlopun ja möllikisat.
Omistaudun hoivailemaan kahta sairastavaa rakastani. Haen apteekista yskänlääkettä, särkylääkettä, koiran antibiootteja ja vitamiineja. Teen koiran häkistä höyryhengitysteltan, siivoan kymmeniä limalammikoita lattialta ja syötän pikkupotilaalle piimää teelusikallinen kerrallaan, jotta se saisi edes hiukan nestettä ja energiaa sisuksiinsa. Isompi potilas saa paljon myötätuntoa ja lämmintä keittoa.
Kun oman lauman vointi alkaa kohentua, huomaan olevani valtavan uupunut. Olen kasannut itseni täpötäyteen epätietoista huolta parista tärkeästä ihmisestä ja paristakymmenestä eläimestä, vaikka eihän minulla riitä voimia sellaisen huolikuorman kantamiseen! Minun täytyy itkeä vähän ja nukkua syvästi, pitkään. Hengittää, asettua hetkeen ja muistuttaa: en voi tietää muusta, mutta juuri nyt mitään ei ole menetetty. Kaikki ovat vahvasti elossa, kotipotilaat ovat piristymään päin ja pikkupennut tapaavat olla aika sitkeää tekoa.
Sieltä se hölmöläinen tihrustelee pentulaatikon pohjalta pikkuruisine porsaansilmineen ja erottuu sisarusten joukosta heti. Paitsi että se on kaikkein pienin ja erivärisin, tunnistan siinä jotakin. Sillä on Camel-bootsit, nauraa kasvattajan puoliso. Pentu tepsuttelee töppöjaloillaan määrätietoisesti ympäri taloa, kun se lasketaan lattialle. Sillä on jäynät mielessä: matonreuna, kaapinkulma, ihmisvarpaat ja sisarusten hännät joutuvat vuorotellen napakan hammastelun kohteiksi. Se tekee isosisko-Lunalle kömpelöitä leikkikumarruksia, yrittää haukkua kimeällä äänellä ja tuiskahtaa kuonolleen. Se mönkii syliin, kierähtää selälleen ja polkee vimmatusti mopoa käyntiin, kun rapsutan kyljestä. Se pötköttää luottavaisena yhden käden otteessa ja kiljuu vaativasti, jos maisemat pysähtyivät. Se kapuaa rohkeasti lumikolaan pihalla vessareissulla, se hytisee muiden mukana lumella ja ilmaisee vilunsa kaikkein äänekkäimmin. Se uinahtaa äkisti keskelle olohuoneen mattoa, tuoksuu pennunpissalta ja näyttää hymyilevän lakkaamatta.
Kahdeksi viikoksi pitää vielä malttaa jättää ipana emon hoiviin. Kiintymys on kuitenkin ennättänyt kietoutua tiiviiksi punokseksi sydämen ympärille heti kun annoin sille luvan.
Reissulla mukana oleva ystävä N on yskinyt kovasti yöllä, jonka olemme viettäneet samassa huoneessa. Aamulla hänelle nousee kuume ja kolotus. Vitsailemme, että diagnoosin täytyy olla joko pentukuume tai kennelyskä. Seuraavana päivänä sama tauti on M:lla.
Sitten tulee ISO HUOLI. Viikontakaisesta treeniporukasta yksi koira sairastuu ihan oikeaan kennelyskään. Sitten toinen. Kolmas. Tiistaina Lunakin alkaa köhiä ja oksennella. Juuri kun olemme olleet yökylässä viiden aikuisen koiran ja kuuden viisiviikkoisen pennun luona! Kylmä ahdistus uhkaa jäädyttää kaiken ilon uudesta perheenjäsenestä.
Luen netistä kaiken löytämäni tiedon kennelyskästä. Viestit ja puhelut sinkoilevat treeniporukan kesken: Miten teillä tänään voidaan? Pysyykö ruoka jo sisällä? Tarvittiinko antibiootteja? Virukset ja bakteerit ja tartuntareitit surisevat päässäni, laskeskelen koirakontakteja ja oireettomia taudinkantajia ja itämisaikoja. Karvain mielin pyyhin kalenteristani kevään ensimmäiset agitreenit, valmennusviikonlopun ja möllikisat.
Omistaudun hoivailemaan kahta sairastavaa rakastani. Haen apteekista yskänlääkettä, särkylääkettä, koiran antibiootteja ja vitamiineja. Teen koiran häkistä höyryhengitysteltan, siivoan kymmeniä limalammikoita lattialta ja syötän pikkupotilaalle piimää teelusikallinen kerrallaan, jotta se saisi edes hiukan nestettä ja energiaa sisuksiinsa. Isompi potilas saa paljon myötätuntoa ja lämmintä keittoa.
Kun oman lauman vointi alkaa kohentua, huomaan olevani valtavan uupunut. Olen kasannut itseni täpötäyteen epätietoista huolta parista tärkeästä ihmisestä ja paristakymmenestä eläimestä, vaikka eihän minulla riitä voimia sellaisen huolikuorman kantamiseen! Minun täytyy itkeä vähän ja nukkua syvästi, pitkään. Hengittää, asettua hetkeen ja muistuttaa: en voi tietää muusta, mutta juuri nyt mitään ei ole menetetty. Kaikki ovat vahvasti elossa, kotipotilaat ovat piristymään päin ja pikkupennut tapaavat olla aika sitkeää tekoa.
torstai, 16. helmikuuta 2012
Pyörivä metsä
Iltalenkillä eksyn metsässä. Minä, samoilija alenevassa polvessa, joka on syntynyt sammalta varpaiden välissä ja joka ei ole koskaan tajunnut pelätä villiä luontoa taikka pimeää! Olen luottanut tuttuun maastoon ja omaan häröilyvaistooni niin, etten ole muistanut pimeyden pyöräyttävän suunnat sikin sokin.
Klassista. Jään kiertämään omia jälkiäni, tähystelen maantien valoja ja ääniä, mutta en kykene sijoittamaan itseäni kartalle. Kylmä hiipii puseron alle, kun mielessä käy, että pakkasyö umpihangessa olisi pitkä. Koira kahlaa uskollisesti rinnallani vajoten välillä kainaloitaan myöten upoksiin. Lohduttaudun, että se ei jättäisi minua yksin. Voisimme lämmittää toisiamme.
Koira katsoo minua kysyvästi, kun kehotan: mennään kotiin. Sitten se lähtee tärkeän näköisenä puikkelehtimaan puiden lomaan. Seuraan pientä tassupolkua ja siirtelen oksia kasvojeni tieltä. Heijastinvaljaat ja vihreät silmät välkähtävät silloin tällöin otsalampun valokeilassa.
Epäilyttää. Kannattaako uskoa eläintä, jonka intressit saattavat yhtä hyvin suuntautua jäniksen jäljille yhä syvemmälle synkkiöön? Mutta kas. Siinähän on omien lumikenkieni polkema ura, jota tulimme. Askel painaa ja lenkki venyy tuplapituiseksi, mutta vaellamme nöyrästi samoja jälkiä takaisin, sillä niiden päässä on koti.
Klassista. Jään kiertämään omia jälkiäni, tähystelen maantien valoja ja ääniä, mutta en kykene sijoittamaan itseäni kartalle. Kylmä hiipii puseron alle, kun mielessä käy, että pakkasyö umpihangessa olisi pitkä. Koira kahlaa uskollisesti rinnallani vajoten välillä kainaloitaan myöten upoksiin. Lohduttaudun, että se ei jättäisi minua yksin. Voisimme lämmittää toisiamme.
Koira katsoo minua kysyvästi, kun kehotan: mennään kotiin. Sitten se lähtee tärkeän näköisenä puikkelehtimaan puiden lomaan. Seuraan pientä tassupolkua ja siirtelen oksia kasvojeni tieltä. Heijastinvaljaat ja vihreät silmät välkähtävät silloin tällöin otsalampun valokeilassa.
Epäilyttää. Kannattaako uskoa eläintä, jonka intressit saattavat yhtä hyvin suuntautua jäniksen jäljille yhä syvemmälle synkkiöön? Mutta kas. Siinähän on omien lumikenkieni polkema ura, jota tulimme. Askel painaa ja lenkki venyy tuplapituiseksi, mutta vaellamme nöyrästi samoja jälkiä takaisin, sillä niiden päässä on koti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)