Päivän pilkkanaurupläjäys omaan nilkkaan

KULTTUURI 8.3.2007 STT

ADHD-tukikonsertti peruuntui

ADHD-oireyhtymästä kärsivien hyväksi suunniteltu tukikonsertti on peruutettu. Tapahtuma oli määrä järjestää 14. maaliskuuta Helsingin Jäähallissa.

Konsertin järjestäjä ilmoitti peruuntumisen syyksi sen, että kokemattomalle järjestäjälle tuli liikaa asioita hoidettavaksi yhtaikaa.

Konserttiin jo ostetuista lipuista maksetaan rahat takaisin Lippupalvelun lippukaupoissa.

(Tärkeimmät uutiset sinulle tarjoaa anuspanda.com)

Terapiaviidakon lait

Viime perjantaina oli siis ratkaiseva tapaaminen psykiatrin kanssa. Hermoilin siitä, että minulla pitäisi kai olla mietittynä vastauksia siihen, mihin asioihin kaipaan apua ja haluanko hakea terapiaan.

Enhän voi mennä lääkäriin, kun en vieläkään osaa vastata, hahmottaa enkä päättää! Ehkä olin jotenkin toivonut, että lääkäri vain määrittelisi, mikä minua vaivaa ja mitä tarvitsen. Edellisellä tapaamisella se oli kauhean ymmärtäväinen ja sanoi, ettei minulta vielä vaaditakaan mitään vastauksia ja että ei minun ole tietenkään mikään pakko mennä terapiaan. Se tuntui silloin vapauttavalta, mutta nyt havahduin siihen, etten ollut yhtään miettinytkään koko asiaa, ja valinnanvapaus tuntui jotenkin liialliselta. Miten muka voin itse tietää, mikä on minulle parhaaksi???
En hahmota itseäni. Olen liian monimutkainen kokonaisuus.

Minusta tuntui jo välillä vähän siltä, että olisi ihanan helppoa vain jättää toistaiseksi ryhtymättä uuteen terapiaprosessiin. Se vaatisi niin paljon käytännön järjestelyjä ja ennen kaikkea henkistä paneutumista. Tuntui jo etukäteen tosi uuvuttavalta, että pitäisi alkaa etsiä sopivaa terapeuttia, kun minulla ei ollut edes selkeää kuvaa siitä, miten se tapahtuisi käytännössä. Ja sitten olisi sitouduttava käymään siellä vähintään kerran viikossa, eli ajeltava aina kaupunkiin ja takaisin.

Kaikki muut ovat varmasti olleet koko ajan sitä mieltä, että tietenkin minun kannattaisi käydä terapiassa, enkä itsekään väitä, etteikö siitä voisi olla hyötyä. Siitä voisi olla hurjastikin hyötyä, tai sitten se saattaisi tuntua turhalta ja turhauttavalta. Ei voi tietää.

Kerroin sitten lääkärille epävarmuudestani ja aloittamisen vaikeudesta terapiaprojektin suhteen. Se sanoi monia viisaita asioita, kuten että:
- tämä on juuri sitä minun kontrolloimisen tarvettani, joka on sekin yksi hyvä syy mennä terapiaan
- ei terapiaan jää "koukkuun" niin, ettei sitä voisi milloin tahansa lopettaa, jos haluaa
- siihen ei liity edes mitään komplikaatioiden tai sivuoireiden riskejä, kuten vaikkapa lääkitykseen
- tietenkään minua ei painosteta aloittamaan terapiaa, eikä minun pidä ryhtyä siihen kenenkään muun mieliksi, mutta ainakaan minulla ei ole mitään menetettävää, jos tartun tähän mahdollisuuteen
- hyvä terapiasuhde voisi antaa minulle lisää liikkumatilaa omassa elämässäni.

Sitten hahmoteltiin vähän niitä ylivoimaisen vaikeita käytännön asioita, kuten että minua pelottaa soittaa puhelimella, ja että minun on vaikea ajaa pimeällä autoa, koska valot sokaisevat, ja että sitoutuminen jokaviikkoisiin käynteihin arveluttaa. (Tunsin itseni hieman tyhmäksi esittäessäni tällaisia ongelmia.) Lääkäri antoi minulle käteen listan terapeuttien nimiä ja puhelinnumeroita, nimesi niistä kolme vaihtoehtoa, joiden arveli sopivan minulle, ja kertoi vähän, minkätyyppisiä he ovat työssään ja ihmisinä. Sovittiin, että jos nyt päätän heittäytyä hommaan mukaan, niin minun pitäisi jo tässä lähiviikkoina varata tutustumisaika, jotta lääkäri ennättää kirjoittaa lausunnon KELA:lle ennen vuodenvaihdetta (jolloin se siirtyy muutamaksi kuukaudeksi muihin työtehtäviin).

Tuntui hiukan turvattomalta tietää, että tämä hyvä lääkäri on nyt niin pitkään poissa (tapaan sen seuraavan kerran vasta toukokuussa). Mutta toisaalta se huolehti nyt valmiiksi, että useimmat lääkkeeni riittävät nykyisillä resepteillä sinne toukokuulle asti tai voin uusia reseptit postitse, ja lisäksi saan yhden kontrolliajan sen sijaiselle alkuvuodeksi.

KELA:n päätöstä ja varsinaisia terapia-aikoja saakin kuulemma sitten yleensä odottaa useita kuukausia, eli käytännössä itse terapia pääsisi alkamaan mahdollisesti vasta joskus kevättalvella. Se oli helpottava ajatus, sillä sitten kun illat alkavat valostua ja mielikin siinä samalla, niin ajomatkatkaan eivät varmasti tunnu enää niin raskailta kuin nyt pimeänä aikana.

Puhelinpelko olisi siis ensimmäinen voitettava este.
Alkuviikon nenäni alla ilkkui neonkeltainen post-it-lappu, joka käski soittaa terapeutille, mutta väitin sille kaikin voimin vastaan ja keksin tekosyitä, miksi en voi soittaa ihan vielä. Kuten että maanantaina ei tarvinnut, koska olin jo käyttänyt kaiken puhelinenergiani hieronta-ajan siirtämiseen, eikä tiistaina tarvinnut, koska oli muutenkin kurja olo. Mutta lappu ei lakannut ahdistelemasta.

Sitten tartuin toimeen uudesta näkökulmasta ja googletin sen terapeutin, jonka lääkäri oli ehdottanut ykkösvaihtoehdoksi. Sillä olikin omat nettisivut, joilla sanottiin: "Tutustumisajan voi varata puhelimitse tai sähköpostitse." HAA! Ylivoimainen asia muuttui hetkessä helpoksi, ja laitoin ykköselle saman tien sähköpostia.

Hommat eivät kuitenkaan edenneet aivan niin vaivattomasti kuin omassa nerokkuudessani kuvittelin. Ensinnäkin ykkösterapeutti, jolle olin lähettänyt sähköpostia, oli yrittänyt soittaa minulle samana iltana, juuri kun olin salilla. Siitähän minä hermostuin. Mikä siinä on, ettei voida vastata sähköpostiin sähköpostilla, vaikka aivan tarkoituksella jätin antamatta puhelinnumeroani!? Ja jos se on kysynyt lääkäriltä numeroni, niin onko se puhunut sen kanssa muutakin, ja jos on, niin mikä pointti edes oli siinä, että minun täytyy itse ottaa terapeuttiin yhteyttä?

Osasin sitten varautua siihen, että ykkönen soittaisi seuraavana päivänä uudestaan, joten uskalsin vastata. Sillä oli jotenkin mummomainen, venyvä puhetapa, josta en oikein pitänyt. Se oli selvittänyt numeroni numerotiedustelusta, koska sähköpostissa oli ollut jotakin häikkää. Ja sillä oli loppuvuosi jo niin täynnä, ettei tutustumisaikaa pystynyt järjestämään tämän vuoden puolelle, niinkuin lääkäri oli toivonut. Jaahas. Tähän en ollutkaan varautunut.

Kakkosvaihtoehdosta tiesin sen verran, että se on nuorehko ja erittäin pätevä, mutta sille olisi kuulemma todella pitkät jonot. Ehkä turha yrittääkään, mutta ongin taas selville sähköpostiosoitteen ja lähetin tiedustelun.
Kolmosvaihtoehto puolestaan olisi vanhempi nainen, joka on alkuperäiseltä koulutukseltaan sairaanhoitaja ja kuulemma äidillinen mutta napakka.

Kakkonen yritti soittaa juuri, kun istuin kampaajalla väri päässä. Loistoajoitus jälleen. En vastannut.
Illalla sain kakkoselta sähköpostia, ettei se voi tällä hetkellä ottaa uusia asiakkaita edes jonoon. Minulla oli juuri lääketasojen kannalta otollinen hetki iltaromahdukselle, joten päädyin sohvannurkkaan itkemään sitä, ettei kukaan halua hoitaa minua ja maailma on vitun epäreilu ja olen täysin epäonnistunut, koska en edes jaksanut syödä kokonaista pitsaa, vaikka olin uhonnut, ja tuotan siksi M:lle jälleen kerran valtavan pettymyksen. Ja että jos on uusi, laitettu tukka ja meikkiä, niin itkeminen saa näyttämään helvetin pelleltä.

Miksi tämän pitää mennä näin vaikeaksi? Lääkäri sai sen kuulostamaan helpolta. Hyvähän sen on, kun aikoo itsekin hylätä minut koko kevääksi.

Aamulla laitoin kolmoselle s-postia.

Otsikkokin pitäis keksiä

Näin syvimmässä marraskuun pimeydessä mielialalääke tulee tosi tarpeeseen. Väsymys ja alakulo koettavat puskea läpi, mutta serotoniini taistelee vastaan. Olen jaksanut jopa tavata uusia ihmisiä ja vanhoja, miltei vieraiksi haalistuneita tuttavia, sillä jotkin sosiaaliset tilanteet ovat käyneet selvästi helpommiksi.

Viikonlopun ja alkuviikon olin taas treeni- ja esiintymismatkalla, tällä kertaa yhdessä M:n ja karvakorvien kanssa. Appivanhempien luona on kyllä muuten kätevää majailla, mutta heidän äänekkyytensä, tungettelevuutensa ja tilannetajun puutteensa on minulle ajoittain aivan liikaa. Kun niihin yhdistyi vielä kaupungin kaoottinen ärsykeympäristö ja yksityisyyden puute, kehoni oli jatkuvassa stressitilassa. Välillä ahdisti niin, että piti sulkeutua saunan pukuhuoneeseen istumaan mykkyrässä ja halaamaan polviani. Yöllä koetin paeta pohjatonta uupumusta vaimentamalla maailman sekä kemiallisesti että mekaanisesti, mutta korvatulpat sattuivat korviin, hermosärky jomotti jalkaa eikä keho suostunut rennoksi.

Anoppi surkutteli, miten jaksan vielä lähteä tanssitunneille, kun näytin kuulemma niin nuutuneelta työpäivän ja lounas-/ostosreissun jälkeen, mutta niitä vartenhan olin tullut. En kai muuten olisi suostunut sietämään tätä kaikkea muuta kärsimystä! Tunnit olivat juuri se henkireikä, jota tarvitsin. Kyllä ne välillä fyysisesti ottivat koville, mutta intohimon löytyminen ja onnistumisen kokemukset ovat ilman muuta sen arvoisia.

Olen laiminlyönyt kirjoittamista (siitä tosin tunnen harmia enemmän oman itseni takia kuin kenenkään muun) ja yhteydenpitoa joihinkin tärkeisiin ihmisiin. Se on kurjaa, mutta en yksinkertaisesti kykene hallitsemaan kaikkia elämän osa-alueita yhtä aikaa. Silloin kun onnistun keskittymään töihini ja harrastuksiini, pääni saattaakin tuntua pelkältä lukitulta romukopalta. Siellä jossakin on paljon asioita, sanoja, toiveita, mutta avain on hukassa ja sisältö sikinsokin.

Nyt olen naputellut tähän tekstiä harvakseltaan, sana tai kaksi kerrallaan, ja toivonut, että se alkaisi soljua kuten joskus. Olisi paljon sanottavaa, jota en saa esiin. Olen tänään käynyt jälleen juttelemassa psykiatrin kanssa jatkosuunnitelmista ja terapiamahdollisuuksista ja yrittänyt yhä vain selvittää, mitä minä haluan tehdä noin niinkuin ihka oikeasti ja itseni mieliksi. Sitten olen katsastanut uuden kauppakeskuksen ostosterapiamahdollisuudet (löytämättä kuitenkaan mitään sijoittamisen arvoista), pelastautunut nälkäkuolemalta kahvilan nurkassa (en kuitenkaan uudessa kauppakeskuksessa, koska en halunnut istua avoimessa tilassa keskellä käytävää), raahannut heinäsäkkiä ja kaninpellettejä eläinkaupasta koko keskustan halki sateenvarjon alla autolle, palannut vielä ruokakauppaan ja taas kassin kanssa autolle (koska mieluummin kävelen vesisateessa vaikka kilometritolkulla edestakaisin kuin siirtelen autoa ja etsin paniikissa parkkipaikkaa) ja tehnyt muutenkin kaiken juuri omalla vaikealla tavallani.

Ei nyt solju. Katse juuttuu alaviistoon ja sormet liikkuvat vaivoin.
TGIF.

Antaa lumen peittää

Nyt olen palannut tolpilleni pienimuotoisen iltapäiväromahduksen jälkeen. Mokoma Concerta taas vetäisi ennenaikaisesti dopamiinit mennessään ja jätti minut makaamaan lattialle, vaikka tarkoitus oli ottaa välipalaa.
M: "Voi sua, etkö sä tiedä, mitä söisit?"
Pupu: "Mä en tiedä, mitä tekisin elämälläni."
M: "Ootko ottanut neljän Ritskun?"
Pupu: "Eeen... mutkun kello ei oo vielä neljä!"
M: "Kultaseni, se on kymmentä vaille. Ota nyt vaan se pilleri, niin kohta on helpompaa."

Aivan niin. 10 mg Ritalinia, rahkapurkki, juustovoileipä ja mukillinen kaakaota.
(Täytyisi olla reippaampi ja ulkoilla ja harjoittaa enemmän aerobista liikuntaa ja treenata esitystanssia ja saada paino nousemaan pelkkänä kuivana lihasmassana ilman sitä alavatsalle kertyvää pehmeää LÄSKIÄ ja ansaita enemmän rahaa ja olla sanavalmiimpi ja paremmin tilanteiden tasalla jajaja...)
Selailen sohvalla tavaratalojen mainoskuvastoja.
Pupu: "Näissäkin on vaan kaikkea joulupaskaa!"
M: "Niin no, ehkä sä siedät sitäkin paremmin hetken kuluttua..."
Pupu: "Ja jos tehdään pinkit Reino-tohvelit, niin miksi vitussa pitää erikseen korostaa, että ne on naisten?!?! Nehän on ihan samanmalliset kuin ne ruskeatkin! On se kumma, ettei ihminen saa itse valita, mitä värejä haluaa käyttää tai mitä sukupuolta haluaa edustaa, tai haluaako ylipäätään edustaa mitään sukupuolta tai ainakaan ilmaista sitä värivalinnoillaan! Eikä lapsillekaan löydy mitään lahjoja, mitkä ei olisi jotenkin sukupuolisesti mielikuvitettuja tai ruokkisi jotain irvokkaita roolikäsityksiä!"

Kahvinkeittimiin ja kirkasvalolamppuihin mennessä tyynnyn hieman.
Kohta on helpompaa.

Olen väsynyt viimeksi kuluneesta viikosta - reissusta, treeneistä, tapaamisista, viikonloppuvieraista. Alan oppia tiedostamaan vauhtiuupumukseni, vaikka se ei minulla tulekaan esiin ilmiselvänä väsymyksenä, joka viestittäisi, että tarvitsen lepoa ja unta. Tunnistan sen siitä, että mieleni painuu herkästi alamaihin, oloni on saamaton ja merkityksetön enkä oikein jaksa innostua mistään.
Elämä tuntuu vain lipuvan ohi harmaanvalkeana sumuräntänä. Siellä se menee, mutta menköön.

Minulta puuttuu nyt intohimoa.
Jokseenkin kateellisena katson eräänkin kaverin silmien loistetta, kun hän kertoo haluavansa tietää kaiken ranskalaisesta keittiöstä ja rentoutuvansa kokkaamalla pitkän kaavan mukaan. Tai kuuntelen puolison hehkutusta viimeisimmästä askarteluvillityksestään, joka kuulemma avaa kokonaisen uuden maailman.
Minäkin haluan uusia maailmoja.
Mutta minun uusilla upeilla maailmoillani on tapana lässähtää pannukakuiksi nopeammin kuin addi ehtii sanoa voimasanan.

Koetan yrittää uskoa, että nyt on tarkoituskin ajelehtia hetki sumussa ja nollata päätä. Kun minulla on vähän erilainen pää kuin joillakin toisilla. Tämä pää ei kestä jatkuvaa intohimoa, koska sen intopiikit ovat niin polttavia, että se voi ylikuumentua ja posahtaa kappaleiksi.

Taas mennään

Istun pikavuorossa matkalla pääkaupunkiin, ja minulla on mukava, lämmin olo. Katselen hämärtyviä maisemia, surffailen netissä ja kuuntelen musiikkia. Rakas M saattoi minut bussille, ja perillä on vastassa isä, jota en ole nähnyt vähään aikaan. Sitten menen tanssimaan.

En tiedä, onko serotoniiniannoksen lisäyksellä osuutta asiaan, mutta minulla on isoja helliä tunteita kaikkia näitä ihmisiä kohtaan. En nyt sentään viittaa takakani istuvaan Ramiin, jonka puhelimessa on alkuperäinen Nokia-soittoääni, vaan niihin, joiden luota lähdin, ja niihin, joiden luokse menen. Niihin, joita tapaan tänään ja huomenna, joita tapasin viime reissulla, jotka tulevat kylään viikonloppuna. Niihin, jotka pyytävät iltateelle ja kuntosalille, tai jotka lähettävät viestin vain jakaakseen jotakin kanssani.
Tiedätte, keitä olette.

Turvaverkko

Kyllä kannatti taas käydä hakemassa loppuviikoksi virikkeitä moottoritiestä, ystävistä, kerrostaloista, tanssistudiosta ja Fazerin luksusaamiaisesta. Sen jälkeen nukuin kotisängyssä lähes kellon ympäri ja vietin niin maan perusteellisen rennon - joskin osittain väsymysitkuisen - lauantain kaipaamatta mihinkään muualle.

Tänään M tuli mukaani psykiatrin luo, kuten oli viime kerralla sovittu. Ajattelin siellä istuessamme, että voi miksei tämä lääkäri voisi olla minun terapeuttini, niin ei tarvitsisi ryhtyä etsimään sopivaa sellaista. Minun on niin helppo luottaa häneen ja tunnen oloni todella turvalliseksi ja ymmärretyksi.

Kävimme läpi paljon asioita, joita en nyt oikein osaa enkä jaksa käydä jäsentelemään. Päällimmäiseksi mieleeni jäi huojennus.
Kun yritin jälleen kerran turhaan haroa tyhjentyneestä päästäni vastausta kysymykseen "mihin eniten toivoisit apua?", ja lääkäri antoi minulle aikaa, sanoi rauhallisesti, ettei minulta juuri nyt vaadita mitään vastausta.
Ja kun puhuimme vaativuudestani itseäni kohtaan, ja lääkäri totesi, ettei minun ole pakko mennä terapiaan, jos se tuntuu vain suoritukselta muiden joukossa. Tiesinhän toki tavallaan, että se päätös on ihan minun omani, eikä minulla sinänsä ole mitään terapiaa vastaan, mutta jostakin syystä en silti ollut antanut itselleni muita vaihtoehtoja. Joskus tuntuu uskomattoman vapauttavalta, että joku ulkopuolinen tulee ja avaa puolestani oven, jonka olen epähuomiossa itseltäni sulkenut.

Lisäksi minua kosketti tämänpäiväisellä käynnillä se, kun lääkäri kysyi minulta, onko ahdistukseni joskus ollut niin suurta, että pelkäisin hajoavani kappaleiksi ja sekoavani. Kukaan ei ole koskaan esittänyt minulle tuollaista kysymystä, enkä ole kai koskaan sanonut ääneen, että sellaisia hetkiä on ollut. Vieläkin arkailin puhua siitä kaikennielevästä pelosta, hyytävästä yksinäisyydestä ja loputtomasta pimeydestä, jossa törmäilen omiin tuhoaviin ajatuksiini. Se ei ole psykoosi, ymmärtääkseni, sillä käsitykseni omasta tilastani säilyy, mutta en voi väittää olleeni niinä hetkinä aivan todellisuuden syrjässä kiinni. En ole pysynyt varmana siitä, ovatko kasuriset sittenkin totta ja oikeassa.

Noita pudotuksia on onneksi ollut yhä harvenevassa määrin, mutta niiden ajatteleminenkin saa rintakehän painumaan vaikean tuntuisesti lähemmäs selkärankaa.
Silti kysymys tuntui hyvältä. Paneutuvalta, välittävältä ja ennen kaikkea siltä, että minuun voi nähdä. Että joku miltei tuntematon onnistuu silkan ammattitaitonsa ja tunneälynsä ansiosta kurkistamaan siihen sisälläni ammottavaan mustaan aukkoon ja vieläpä löytämään siitä jotakin tolkkua. Etten ehkä olisikaan niin yksin, vaikka joskus vielä putoaisin enkä saisi auttavista käsistä kiinni.

Tämän piti olla positiivinen postaus, mutta jotenkin sain aikaan paljon synkän sävyistä tekstiä. Yritin kuitenkin ilmaista, että tunnen olevani turvallisissa käsissä.
Ai niin, ja mielialalääkkeen annostusta nostettiin pimenevän talven kunniaksi.
Nyt menen turvautumaan tyynyyni. Kimmeltävää kuutamoyötä!

Selkenevää

Elämä voittaa.
Se alkaa päästä voitolle, kun olen ensin laahustanut pari päivää kotona väsyneenä, alakuloisena ja silmät turvoksissa, jankuttanut jankuttamasta päästyäni, että tekisinkö nyt niin vai näin ja menisinkö nyt vai sittenku ja mitäjos mutku toisaalta taas ja entäjos kumminkin.
Sitten olen puristanut puuroisista aivoistani pari viestintynkää, sanonut okei mä lähden, pakannut tanssitossut ja taikonut kas kummaa äkillisellä tehovaihteella työt tehdyiksi.

Nyt vaan tien päälle. Illaksi kaupunkiin tanssitreeneihin ja ystävien luo yökylään. Ensi viikolla kenties toinen treenireissu, ja parin viikon päästä esiintymiskeikka.
(Ja saatan minä sitä saliharjoitteluakin jatkaa, ehkä huomenna, kun tulen takaisin...)