sunnuntaina 7. helmikuuta 2010

Toivelista

Tahdon genetin, vallabin ja vervetin.
Tahdon mustarastaan laulun ja virtaavan veden, tahdon vuorenhuiput ja yöttömän yön, käpypalmut ja vieraan, lämpimän pimeyden.
Tahdon piikkimaton ja piilarit; sixpackin ja Sisilianmatkan.

Tahdon neuloa värikkäitä myssyjä, opiskella ranskaa ja soittaa viululla irlantilaisia sävelmiä.
Tahdon lumilautailla, tanssia, pyöräillä, nyrkkeillä, ratsastaa, juosta, nostaa rautaa. Olisiko sittenkin kokeiltava crossfitia, giryaa, zumbaa, funktionaalista harjoittelua, HIIT-menetelmää, VHH-ruokavaliota tai peräti paleota? Vai ultrajuoksua, superfoodeja ja mega mass gainereita?

Tahdon tatuoittaa käsivarteeni vetehishevosen, tyynnytellä sylissäni isokorvaista tuhisevaa pentua, uida kiiltäväkarvaisen eläimen kanssa, heittää liitokiekkoa ja katsoa väsymättömien lihasten vapautunutta voimaa.

Olen yhä tässä, tahdon liikaa, en pääse eteenpäin.
Jälkeni painuvat hiljaiseen lumeen.

keskiviikkona 3. helmikuuta 2010

Toistava mieli

En osaa kirjoittaa.
Ahdistaa. Paleltaa. Tympäisen itseäni.
Olen maannut neljä päivää sängyssä, ollut kipeänä ja turhautunut ja masentunut ja toisaalta pikkuisen huojentunut siitä, että minun on pakko nyt levätä. Viikkoon en ole päässyt treenaamaan, ja mieliala on keikahdellut sen mukaisesti. Keho on jumissa ja Kasuriset jankuttavat väsymättä juttujaan. Mihinkään et pysty. Ja rumakin vielä!
Siis sehän ei ole mitään uutta, etten saa töitä tehdyksi ja unohdan palauttaa nekin, jotka olen tehnyt. Mutta etten osaa edes omaa blogiani kirjoittaa. Jokin käsittämätön halvaus iskee aivoihin ja sormet lakkaavat toimimasta, kun haluaisin purkaa tänne niitä ajatuksia, joita olen tulvillani. Sen sijaan jumitan jossakin monikymmensivuisessa syömishäiriökeskustelussa, imen pakonomaisesti itseeni kilokaloreita, painolukemia, grammantarkkoja ruokamääriä, rasvoja, hiilareita ja niin edelleen ja pitikö muuten äsken syödä se kokonainen rahkapurkillinen, kun maha tuli niin täyteen että kuvottaa, ja eilenkin se iltapala vaikka kuinka kuiskittiin olemaan ilman.
Sanoinko jo, että ahdistaa.
Tässä kohden ahdistus tekee palveluksen, sillä se repäisee minut irti sivulta kolmetoista tai jotakin. Tekee mieli käpertyä. Vatsassa kiertää.
En halua luisua sinne. Taas.
Mutta tarvitsevuutta seuraa häpeä. Jos nostan hetkeksi pääni pystyyn ja annan ääneni kuulua, jos pyydän, vaadin, ilmaisen toiveeni ja pettymykseni, niin kyllä minulle paikkani näytetään. Saan luvan painua kaksinkerroin toisten eteen, sovitella ja hyvitellä, hiljetä sitten ja poistua syrjemmälle, kunnes minulla on esittää jotakin iloisempaa ja pyyteettömämpää. Jotakin, mistä on varmempi ja helpompi pitää.
Toistan itseäni.
Toistun.
Sitähän diagnoosinikin ennustaa. Toistuva masennus.
Mieleeni ei ole tullut katkeroitua diagnooseistani. Ne eivät muuta sitä, mitä minussa jo on, eivätkä ne määritä, mikä minä olen.
Ne eivät ole leimoja vaan selityksiä.
Kyllähän minä tiedän ja muistan, että elämässäni on ollut pitkiä ja lyhyitä toistuvia masennusjaksoja ainakin yläasteelta alkaen. Tiedän myös, että niiden välillä olen huidellut epäsäännöllisen säännöllisesti hypomanian rajalla, vaikkakaan holtiton käytös ei ole ollut minulle ominaista, ja sairaudentuntoni on säilynyt jopa ylitietoisuuteen asti.
Diagnoosin saaminen kuitenkin väistämättä askarruttaa.
Ei siis ole ollut pelkkää luulosairautta, kun olen ajatellut oireistoni muistuttavan monelta osin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta kuitenkin vain osin.
Toistuva masennus on pitkäaikainen (parantumaton?) mielialahäiriö, joka nimestään huolimatta pitää sisällään myös aallonharjoja ja jopa maniaan sairastumisen riskin.
Tämä on hyvä tietää, niin minun kuin läheistenikin.
Siihen on myös syytä suhtautua riittävän vakavasti. Sopivan vakavasti. Mielialahäiriö ei ole leikin asia eikä vähäteltävissä, mutta sen nimeäminen ja määritteleminen voi myös keventää huolta ja taakkaa, joita ei ehkä ennen ole osattu edes pukea sanoiksi.
Aivan samoja asioita olen käynyt läpi ADHD:n osalta.
Nyt en vielä ole varma, missä mennään. Kahlaan läpi surua, pelkoa, armollisuutta. Lohduttomuutta ja lohtua. Hapuilen vaativuuden rajoja.
Tällaisia sanoja löysin tänään.

maanantaina 1. helmikuuta 2010

F33.1

Diagnooseihin fiksahtelevana tyyppinä halusin tietenkin selvittää tarkemmin, mitä tämä F33-koodini Toistuva masennus pitää sisällään.
Tässäpä tiedonjyväsiä:

F33 Toistuva masennus
Häiriölle on ominaista toistuvat F32:n kaltaiset masennustilat, joihin ei liity itsenäisiä kohonneen mielialan ja lisääntyneen tarmokkuuden vaiheita (maniaa). Välittömästi masennusjakson jälkeen saattaa kuitenkin esiintyä lyhyitä lievästi kohonneen mielialan ja lievän yliaktiivisuuden jaksoja (hypomaniaa), jotka voivat joskus olla hoidon aiheuttamia. Toistuvan masennuksen vakavammat muodot (F33.2 ja F33.3) muistuttavat paljon sellaisia aiempia käsitteitä kuin maanis-depressiivinen masennus, melankolia ja endogeeninen masennus. Ensimmäinen jakso voi esiintyä missä iässä tahansa lapsuudesta vanhuuteen, alku voi olla äkillinen tai vähittäinen, ja kesto vaihtelee muutamasta viikosta useisiin kuukausiin. Toistuvaa masennusta sairastavan potilaan vaara sairastua maniaan ei koskaan häviä, vaikka masennusjaksoja on useita. Jos maaninen vaihe ilmenee, diagnoosi pitäisi vaihtaa kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi (F31).
(Lue lisää täältä.)

torstaina 28. tammikuuta 2010

Lääkärilamaannus ja lihavuuslahja

Illan koomailen sohvalla, vaikka päänsisäisten lakien mukaan minun pitäisi olla pyörittämässä polkimia, tallaamassa tanssimattoa tai peräti karaisemassa luontoani pakkaslumella toppahousut suhisten. Lääkärireissu kaupunkiin on vienyt jälleen voimat niin vähiin, että pidän vapaata töistä ja liikunnasta ja kaikesta. Edes itsekuritukseen ei riitä energiaa.

Olen ollut kontrollikäynnillä psyk. polilla. Kotoa lähtiessä on tullut taas kiire. Voi että kiire on ahdistavaa, menen lukkoon, sohin sinne tänne, en saa syötyä, en ajateltua.

Olen mennyt häntä koipien välissä tapaamaan oman lääkärini sijaista, hermostuneena uuden ihmisen kohtaamisesta ja nolona siitä, etten ole vieläkään hoitanut terapiahakemusta KELA:lle. Miten olisin pystynyt vastaamaan lomakkeen kysymykseen "Mihin sairauteen tai vammaan kuntoutusta haetaan?", kun en tiedä, mitä diagnooseja lääkärini on papereihinsa kirjannut ja mitä perusteluita hän on B-lausuntoonsa määritellyt, mikäli on koko lausuntoa edes kirjoittanut ennen lähtöään, kun ei minulle ole kerrottu mitään enkä ole ollut tarpeeksi skarppi kyselemään perään, koska aivoni tuppaavat sekoittamaan puolet käsitteistä ja unohtamaan toisen puolen ja tämä kaikki on minulle yhtä uuvuttavaa sekamelskaa.

"Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso sekä kakkosdiagnoosina aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö", sijaislääkäri lukee papereista (mitä tarkoittaa kakkosdiagnoosi?). Sijainen onkin varsin mukava nuori mies, kertoo tulleensa psykiatrisen sairaalan puolelta tuuraamaan eikä ole kovin perehtynyt näihin terapiaprosessien käytäntöihin, koska sairaalan potilaat eivät kuulemma yleensä ole siinä kunnossa, että hyötyisivät terapioista. Tämä näkökulma saa minut avohoitopotilaana tuntemaan itseni hyvinkin tervepäiseksi ja kyvykkääksi, vaikka nytkin sanat juuttuilevat ja ajatukset seikkailevat omilla teillään.

Oman lääkärin merkinnöistä ei löydy mainintaa lausunnosta. Sijainen lupaa ottaa yhteyttä lääkäriin ja selvitellä, onko sitä ehditty lainkaan kirjoittaa. Jos ei ole, sijainen kirjoittaa sen mahdollisimman pian, jotta prosessi ei viivästy ainakaan polin puolelta. Sovimme kolmen viikon päähän uuden ajan, jotta voimme vielä yhdessä käydä läpi perusteluita hakemuksiin.

En olekaan möhlinyt kaikkea. Kävelen huokoisin ja ripein askelin kahvilaan, jossa M odottelee minua. Se halaa ja kehuu minua urheaksi ja ojentaa pienen lahjan, pääkallonmuotoisen vetoketjukoristeen, jolla on sydämenmuotoiset silmäkuopat ja timanttiset hampaat. Tonnikalasämpylää on jo helpompi niellä kuin aamiaista.

Ostan vielä itselleni Benettonilta hameen puoleen hintaan, se onkin oivallinen lihavuuslahja minulle, sillä lapussa lukee suurin numeroin kokomerkintä 42! (Italialaisen kokotaulukon mukaan se vastaa meikäläistä kokoa 36, mutta mitäpä tuosta.) Olen iloinen hameesta, ja kotona sovitan sen alle erillistä tyllihametta. Ei hassumpi yhdistelmä.Sitten minä sohvaudun, vaikka kuinka pitäisi muuta.

keskiviikkona 27. tammikuuta 2010

Kohmeessa

Elämäni ei ole nyt järin kiinnostavaa. Aamuisin makaan pitkään peiton alla ja koetan etsiä motivaatiota päivän aloittamiseen. Sitten siirryn tietokoneen ääreen tuijottamaan tyhjää ja koetan etsiä keskittymiskykyä aivosumun seasta. Hyytävään ulkoilmaan en juurikaan ole pistänyt nenääni viime viikkoina, paitsi sen verran, että olen päässyt salille, punnituksiin ja lääkäriin. Treenaaminen on suunnilleen ainoa asia, joka minua kiinnostaa, ja siihen olenkin paneutunut sellaisella vimmalla, että jäseniä jäytää ja kuumottaa öisin. Massakuurini on tehonnut, mutta pääparalla on vaikeuksia sulattaa yli yhdeksääntoista kohonnutta painoindeksiä.

Vihaan tätä lohdutonta talvea.
Sähköiset vaatekerrokset riitelevät rätisten keskenään, puristuvat liian lähelle kuivankarheaa ihoa, takertuvat ja kutittavat.
Nenästä vuotaa verta, huulten iho irtoilee lastuina, suukot räpsähtävät arvaamattoman kipeästi.
Valot sammuvat äkisti, turvallinen toiminnallisuuden hurina vaikenee, emmekä ole muistaneet varata isoon pulloon juomavettä tai ladata kännyköiden akkuja täyteen.
Halkopino liiterissä hupenee nopeasti, autoa ei enää uskalla lämmittää tarpeeksi Webastolla ja Ilmatieteen laitos lupailee pelkkiä kaksikymppisiä.
Vielä tämä arktinen yö, vielä huominen. Ehkä viikon puolivälissä lauhtuu, tai ehkä sittenkin vasta viikonloppuna. Jospa ensi viikolla kestäisi taas elää.
Sitä ennen kuitenkin tulee viima, se sivaltaa häikäilemättä kasvoille ja saa valopylväät kolahtelemaan kolkosti. Ja pian yllemme sataa lisää puhdasta, valkoista, upottavaa.

torstaina 21. tammikuuta 2010

Bile-eläin kaupungissa

(Saat kuvat suuremmiksi napsauttamalla.)

Silmitön talvi

Talo liikahtelee kireästi pakkasen kourassa. Kylmyys tihkuu seinien läpi sisälle. Kaikki jäätyy. Kylpyhuoneen ikkuna, sanat kielen päällä, ilo minussa.
Ainoastaan peiton alla on lämmin.
Haluan viipyä ainoassa lämpimässä.

Juhlat on juhlittu. Syleilty ja kätelty, ilotulitukset ihasteltu, hääkakut maisteltu, synttärimaljat kilistelty, vierailla kielillä puhuttu, hymyä kannateltu kasvoilla, kehon kieli päästetty valloilleen savukoneiden ja värivalojen päihdyttämänä. Korkokengät riisuttu kivistävistä jaloista, kimallemeikit pyyhitty pois, valvetta venytetty liian pitkäksi, vartalo taivutettu kaksinkerroin naururyöpyn voimasta, lämmitelty läheisyydessä.

Tammikuu on loputon ja ankara.
Tätä on vaikea jaksaa parhaallakaan lääkityksellä.
Silloin tällöin jostakin valahtaa tilkka lämpöä. Kun olen polkenut tunnin sisäpyörää, ottanut pitkän suihkun, terästäytynyt palautusjuomalla ja Ritalinilla. Radiossa soi Energy Mastermix, keittiöstä ajelehtii lohkoperunoiden tuoksu. Silmitön talvi on hetkeksi suljettu ulkopuolelle ja pieni onni leijuttelee minua.
Mikä varaisi lämmön talteen.